Parhaat ideat syntyvät tyhmistä päähänpistoista. Niin syntyi tämäkin Pääsiäisen kiirastulimainen Helvetin näytelmät, jota jotkut idiootit kutsuvat Robert Langdon trilogiaksi. Toiset tuntevat sen Ron Howardin ja Tom Hanksin Dan Brown -filmatisointeina. Toisille asia ei soita Vatikaaninen kelloja laisinkaan. Allekirjoittaneelle tämä pyhä kolminaisuus edustaa elokuvana tasapaksun tylsää symbolien kanssa kikkailua. Asiasta eteenpäin, koska tästä alkaa matka läpi Vihtahousun kerrosten. Kertomus tulee sisältämään kirjoitusvirheitä, salaisten juonien paljastuksia, ajatuskatkoja kuin myös katkoja noin ihan muutenkin.
Vielä ensimmäisen osan kohdalla idea tuntui jotenkin hullunkurisen hauskalta. Da Vinci Koodi oli tuolloin ilmestymisvuonnaan todella iso juttu, josta koko elokuvamaailman tietämättömät idiootit kuhisivat. Itsekin ääliönä sen silloin katsoin, mutta näin 16 vuotta myöhemmin en muistanut kuin sen kuuluisan loppuratkaisun. Mitä elokuvasta voi näin kaikkien unohdettujen vuosien jälkeen sitten sanoa, ja mitä mieltä siitä kannattaa olla. Kyseessä on melko tylsä, joskin alkuun ihan kiinnostava jännityselokuva. Koska olen kuitenkin melkoinen pakana, ei minua kohauta mitkään kristinuskon perustoja rikkovat jutut, joissa Jeesus on nussinut Maria Magdaleenaa ja aloittanut oman verilinjansa. Sen sijaan Hanksin pällistely ja aivan tolkuttoman ruma hiustyyli saavat miltei miettimään, miksi helvetissä halusin katsoa elokuvan uudelleen. Olen siis edelleen ääliö.
Myös lukuisat twistit ynnä muut kestoa turhaan pitkittäneet seikat vain lähinnä alkoivat vituttaa siinä noin kahden tunnin kohdalla. Olisipa ollut edes rommia tai suklaamunia, mutta kun ei.
Idiotismi ei suinkaan jäänyt tähän, vaan tuttuun masokistiseen tapaani, päätin katsoa Enkelit ja Demonit. Näistä Langdon-filmeistä se onnistuu olemaan jopa jollain tapaa niin absurdin etova, että salaa pidin näkemästäni. Hanksin esittämä Langdon tullaan hakemaan Harvardista, koska Paavi on kuollut ja Vatikaanissa on jotain räjähtävää tekeillä. Ihmetystä herättää, että Langdon ja kumppanit lentävät koko matkan helikopterilla Atlantin yli. Howard se sitten osaa nämä jutut ja elokuvaa ei ainakaan tällä tapaa lähdetä pitkittämään.
Sitten juoneen tulee jotain terrorismia ja jumalan vihaa, joka kätketään hiukkasfysiikan ja ydinpommin verhoon. Loppuhuipennuksessa selviää, että hyväntahtoinen (helikopterilla taivaalle pommin lennättänyt) Ewan McGregorin esittämä pappi onkin kaiken pahan takana, koska hän haluaa Paaviksi. Lopuksi Ron Howardin isä päättää, että kenestä kruunataan uusi Poppamies. Sen pituinen se, mutta matka jatkuu edelleen.
Nyt päästään kohti Danten Helvettiä, jota trilogian viimeinen elokuva ihan kirjaimellisestikin käsittelee. Inferno on näistä kaikista kolmesta elokuvasta heikoiten menestynyt, vaikka se alkaa kaikista kiinnostavimmin. Langdon herää päänsä lyöneenä firenzeläisestä sairaalasta. Muistinmenetyksestä kärsivä symbologimme alkaa selvittää, mitä todella tapahtui. Selviää, että joku miljardööri on päättänyt kehittää viruksen, jolla hävitetään suuri osa maailmanväestöstä, jotta planeetta saadaan pelastettua. Jossain vaiheessa täysin huuhaaksi menevä tarina on törkeä, koska twistailee alati ja ensimmäistä kertaa trilogian aikana Langdonin hemaiseva tummatukkainen apurinainen paljastuu pahikseksi.
Jumalanviha on ainoa oikea kuvaus näille kolmelle pökäleelle joita kaikkia yhdistää halpamaisesti etenevän juonen lisäksi vanhojen arvoesineiden rikkominen ja taideteoksista etsityt salaliitot ja hölynpölyt.
Mitä tästä kaikesta jäi käteen? Ei mitään. Kannattaako elokuvat katsoa pääsiäisenä? Kannattaa! Päätös on sinun, jos nyt ihan välttämättä haluat tuhlata aikaasi koodien selvittelyyn. Viisaampaa olisi syödä vaikka salmonellan kyllästämä Kinder-muna, jonka yllätyksen voi koota ja heittää roskikseen.
