Viimeistä kiusausta viedään, kun kohta Tumppu palaa takaisin arkeen, mutta sitä ennen vielä viimeiset jutut.
Onnen varassa (2022)
Juttu on nyt niin, että pidimme perheen kesken elokuvaillan. Katsoimme Onnen varassa -animaation, joka kertoo epäonnisesta tytöstä. Pixarin animaatiot mieleen tuovassa kokonaisuudessa etsitään onnea monitahoisesti eikä elokuvassa ole klassista hyvän ja pahan taistelua, joka tekee sitä sopivan kaikille. Sympaattinen tarina etenee surullisista hetkistä onnentunteisiin, vaikka tämä kommentti taas tällaista ympäripyöreää lätinää onkin.
Yölento (2005)
Lätinä jatkuu, kun vein auton pesulaan ja siinä vieressä sattui olemaan joku kirpputori. Ostin sieltä Wes Cravenin ohjaaman Yölennon, jonka olin nähnyt viimeksi sen ilmestymisvuotena. Kuuleman mukaan filmi olisi ajan saatossa parantunut, joka osoittautui todeksi. Tarinan keskiössä on hotellin managerina toimiva nainen, joka törmää yölennolla Cillian Murphyn esittämään hurmaavaan mieheen. Murphy paljastuu kuitenkin henkilöksi, joka suunnittelee tunnetun poliitikon salamurhaa. Murphy tarvitsee vain tämän hotellimanagerin apua, jotta salamurhattava poliitikko siirrettäisiin parempaan huoneeseen, josta hänet voitaisiin hoidella pois päiviltä. Yllättävän ajankohtainen teos katsoa, jos miettii Yhdysvaltojen poliittista tilannetta tällä hetkellä.
Eli nyt ollaan sellaisen high concept -elokuvan äärellä, että Murphyn hahmoa alkaa loppua kohden kiristää todella paljon. Homman nimi on tiivistunnelmainen jännäri, joskin lopussa Craven sortuu taas pahimpaan mokaansa, ja alkaa tehdä Yksin kotona -sekoilua.
Killers of the Flower Moon (2023)
Sekoilua olkoon myös Tumpun viikon elokuvakokemukset, sillä katsoimme vaimon kanssa kahdessa osassa Martin Scorsesen ohjaaman Killers of the Flower Moonin. Jonkin aikaa mieltä kiehtonut elokuva kertoo 1900-luvun alun Yhdysvaltojen alkuperäiskansoja vaivanneesta murha-aallosta ja epämääräisistä kuolemista. Scorsese tarttuu aiheeseen paneutuvasti, koska tämä Via Dolorosa kestää kolme ja puolituntia. Kokonaisuus ei kuitenkaan ole heikko, vaan elokuvan viipyilevä kerronta on hienoa seurattavaa ja kuvaus varsin upeaa. Myös roolisuoritukset ovat onnistuneita ja Robert De Niro tekee vielä vanhoilla päivillään todella likaisen ja limaisen suorituksen. Leonardo DiCaprion hammasproteesista pitää antaa erikoismaininta, mutta nyt mennään jo seuraavaan kommenttiin, koska tämä elokuva sai aikaan pahan mielen.
Kyttäyskeikka (1987)
Tästä leffasta sen sijaan sai hyvän mielen. Menkääs nyt muualle siitä kyttäilemään, koska minä sanoin vihdoinkin katsottua Kyttäyskeikan, jonka katsomista olen odottanut varmaan 100 vuotta. Hilpeällä kasarilla tehdyssä kyttäkomediassa ollaan asian ytimessä, kun ärsyttävästi hymyilevän Richard Dreyfussin esittämä poliisi rakastuu kyttäyskeikalla naiseen, jota he yhdessä Emilio Estevezin kanssa suojelevat joltain linnasta karanneelta kundilta. Ensimmäinen kolmannes filmistä on laadukasta huumoria, toinen kolmannes lässäyttää tunnelman pahasti, mutta viimeinen kolmannes on sairaan viihdyttävää kamaa, joka palauttaa uskon kasarielokuvaan.
Perhe on painajainen (2000)
Myös Perhe on painajainen on viihdyttävää kamaa perjantai-iltaan. Ben Stiller esittää jotain miespuolista sairaanhoitajaa, joka menee viikonlopuksi tyttöystävänsä perheen luokse. Hänen ajatuksensa on kosia tyttöystäväänsä ja pyytää tähän De Niron esittämän takakireän isän lupa. Vaivaannuttavasti etenevässä leffassa Stillerin viikonlopusta tehdään täyttä helvettiä, eikä De Niro osaa esittää huumoriroolia kovinkaan hyvin. Silti juuri tuon vaivaannuttavuuden vuoksi jollain kierolla tapaa nautin tästä elokuvasta enemmän kuin ajattelin. Ehkä tämä on vähän niin kuin Arvaa kuka tulee illalliselle, mutta ilman mustia miehiä.
Painajainen perheessä (2004)
Tälläkään kertaa ei pelätä mustia miehiä, kun Tumppu katsoi Painajaisen perheessä, joka on pahamaineinen jatko-osa tuolle yllä kommentoidulle leffalle. Stillerin hahmon perheen esittelevässä jatkossa De Niro on jopa totuttua kireämpi, vitsit ovat lähinnä seksiin liittyviä ja Dustin Hoffman on Stillerin isänä aivan vitun sekaisin. Homma kuitenkin toimii jollain ilveellä odotettua paremmin ja huomasin jopa nauraneeni muutaman kerran. Ehkä tosiaan tällainen vaivaannuttava tilannekomedia on sitten juttuni.
Pyhä myyntitykki (1998)
Juttuni on myös Pyhä myyntitykki, jonka heikkoa IMDb-arvosanaa en käsitä. Jeff Goldblum esittää jotain ostostelkkariin on mainoksia suunnittelevaa juppia, joka poimii vahingossa Eddie Murphyn esittämän hihhulin autotien varresta tekemään mainoksia. Satiirin tavoin etenevässä juonessa on piikittelyä kulutusyhteiskuntaa kohtaan ja etenkin kaikista kireimmän Robert Loggian esittämän ostostelevisiojohtajan dialogi on vertaansa vailla olevaa alleviivailua ihmisten pakonomaisesta tarpeesta kuluttaa ja ostaa tarpeettomia tuotteita, koska niitä saa halvalla.
SORKKAHERRAN KAUPPA
Sorkkaherran kaupasta mitään ei saa halvalla, mutta me näemme jälleen viikonkuluttua. Bisnekset sujuvat mukavasti, vaikka nyt ihan oikeasti alan pelata pleikkaria
