Perkeleen vittu, kun ei tässä mitään leffoja kerkeä katsella. Bloki tulee, kun on tullakseen, ja se tulee nyt kuin John Holmes sun suuhun. Mennäänpä siihen vitun asiaan, koska hyvää kannattaa odottaa, mutta liikoja ei kannata toivoa. Levottomuudet teille Tar-Joi Lee kirjoitusvirheiden täyttämä analyysikone ja hänen kaikenkarvaiset ystävänsä.
Detroit: Become Human (2018)
Liikoja ei tosiaan kannata toivoa, mutta tässä taas pelailtiin vaimon kanssa yksi peli lisää. Detroit: Become Human on jo klassikon asemaan yltänyt kerronnallinen ja interaktiivinen peli.
Tarina kerrotaan kolmen androidin näkökulmasta vuoden 2038 lopussa. Yksi heistä on etsivä, toinen kodinhoitaja ja kolmas henkilökohtainen avustaja. Kaikkien hamojen tarinat nivotaan taitavasti yhteen ja peli käsittelee onnistuneesti inhimillisyyttä, orjuutta ja muita poliittisesti tärkeitä asioista.
Pelaajan tekemät ratkaisut vaikuttavat juonenkuljetukseen ja peli sisältääkin lukuisia erilaisia vaihtoehtosia loppuja, takakireän Clancy Brownin ja ihmistä esittävän Lance Henriksenin.
The Tank (2023)
The Tank sen sijaan ei sisällä mitään edellä mainittua, mutta on itse asiassa mainettaan parempi kauhuleffa.
Joku eläinkauppias perii äitinsä ränsistyneen kartanon. Kartanon lähellä on vesisäiliö, jonka sisällä elää jokin tuntematon olento. Tämän idean varaan rakennetaan ihan tunnelmallinen ja hyvin näytelty kauhuelokuva, jossa tehosteilla ei mässäillä. Kuitenkin kokonaisuus pysyy sopivan mystisenä, jotta katsojan mielenkiinto saadaan pidettyä yllä.
Salaisen agentin tunnustukset (2002)
Mielenkiinto pysyy myös yllä, kun katsoo Salaisen agentin tunnustukset parinkymmen vuoden jälkeen uudelleen. Homman nimi on, että Sam Rockwell esittää tässä George Clooneyn esikoisohjauksessa Chuck Barrisia. Hän kehitti The Dating Gamen (suomalaisittain Napakympin) ja oli omien sanojensa mukaan öisin CIA:n salainen agentti. Faktaa ja fiktiota yhdistelevä käsikirjoitus on 2000-luvun taiteen kynäniekan, Charlie Kaufmanin jälkeä, joka tekee siitä ajoittain absurdin surrealistisen. Kokonaisuus on ihan pätevä poliittinen satiiri, johon on lisätty vakavampia juttuja. Tumputtelen tämän kommentin nyt valmiiksi, koska eihän tässä taaskaan ole mitään järkeä. Tappouhkauksia ei oteta vastaan.
Colour Me Kubrick (2005)
Vieläkään en ota tappouhkauksia vastaan, vaan jatkan uusintakatseluiden parissa. Muistan, kuinka joskus vanhoina hyvinä aikoina ystäviemme kanssa kävimme katsomassa Colour Me Kubrickin elokuvateatterissa. Sen tarina kertoo John Malkovichin esittämästä huijarista, joka 90-luvulla tekeytyi omien etujensa tavoittelun vuoksi Stanley Kubrickiksi.
Elokuvaa katsoessa on hyvä tietää lähdemateriaalit eli Kubrickin tuotanto, jota narratiivi jatkuvasti käsittelee passistimaisesti. Malkovich tekee vertaansa vailla olevan roolisuorituksen huijarina, joka ei oikeastaan tiedä juuri mitään Kubrickin tuotannosta, mutta onnistuu silti vakuuttamaan monet ihmiset. Elokuva ei myöskään ole liian pitkä ja se on parhaimmillaan herisyttävän törkeää seurattavaa.
Knoppitietona ohjaaja, Brian Cook, toimi oikeasti Kubrickin apulaisena muun muassa Hohdon kuvauksissa. Tämä fakta on varmasti antanut hänelle laajan näkemyksen tehdä tällaisen elokuvan Kubrickiksi tekeytyneestä huijarista.
Jungle Cruise (2021)
Huijattu oli myös allekirjoittaneen olo, mutta se on toinen tarina. Siksi päätimme katsoa jotain täysin geneeristä sontaa suoratoiston helvetistä. Tähän valikoitui Disneyn tuottama Jungle Cruise, joka perustuu johonkin huvipuistolaitteeseen. Joten olekaan yllätys, että elokuva tuo mieleen Pirates of the Caribbean elokuvat. Jossain Amazonin syvyyksissä on kukka, joka antaa ikuisen elämän. Tämän ovat saaneet 1400-luvun konkistadorit, jotka Aguirren johdolla vissiin etsivät sitä kuuluisaa El Doradoa.
Suoraan sanottuna en keskittynyt tähän kovinkaan hyvin, mutta pääroolissa virnuileva Dwayne Johnson heitti alati puujalkavitsejä ja ohjasi höyrylaivaa Amazon-joella. Emily Blunt sen sijaan yritti esittää jotain köyhännaisen Indiana Jonesia ja mieleen tuli jatkuvasti aiemmin mainitut Pirates of the Caribbean -filmit.
Kuten Aki Kaurismäki jossain haastattelussa jokunen aika sitten totesi, että miltei, minkä tahansa tarinan voi kertoa puolessatoista tunnissa. Tämä pitää ainakin Jungle Cruisen kohdalla paikkansa, kun elokuvaa pitkitetään jatkuvilla toimintakohtauksilla, turhilla juonenkäänteillä ja hahmoilla.
Katselun aikana aloin kaivata ysärin klassikkoleffaa, Anakondaa, oikein kunnolla, koska siinä sentään tiedettiin hyvän tarinankuljetuksen käppäisyys. Tässä siitä ei ole tietoakaan. Nykyajan mukaisesti lopussa pidetään feministinen puhe ja koomisena sivuhahmona nähty tasa-arvohomo haukkuu kaikki sovinistit sikalaan.
200 motellia (1971)
Sikalaan joutaisi myös Frank Zappa, joka mestarimielensä kanssa on vastuussa 200 Motellin psykedeliasta. Kirjastosta lainattu DVD oli väärässä kuvasuhteessa eikä hommassa muutenkaan ollut tolkkua. Alussa Ringo Starr höpisee sekavia kokkelipäissään. Sitten rumat miehet soittavat ja laulavat laulujaan. Joku nainen hiplaa nännejään, kun Keith Moon on pukeutunut nunnaksi. Myöhemmin Kuk Klux Klanilaiset tulevat kuvaan, ja rumat miehet laulavat taas. Tämä kaikki oli niin hirveää paskaa, että sain pääsäryn ja ikuisen vitutuksen. Puolustukseni sanon, että joskus tämä olisi kuitenkin pitänyt katsoa.
On the Line (2022)
Minulla ei ole mitään puolustusta tälle katselulle, enkä jaksa enää toistaa itseäni tämän tästä. Lainaisin kirjastosta jonkun uuden Mel Gibsonin tähdittämän trillerin, jossa tuo meidän kaikkien rakastama australialainen sekopää esittää kusipäistä yöradiojuontajaa. Lähetykseen soittaa joku toinen sekopää, joka alkaa uhkailla tappavansa Gibsonin perheen, koska tämä on käyttäytynyt huonosti aiemmin elämässään.
Intensiivisesti etenevä On the Line on parhaimmillaan alkupuoliskolla, jolloin se yhdistelee ideoita David Fincherin The Gamesta ja Joel Schumacherin Phone boothista. Elokuva on kaikesta huolimatta ihan hyvä, vaikka se on kuvattu suoraan jotain suoratoistoa varten. Lopussa katsojan jalkojen alta vedetään matto pahemman kerran, joka on suututtanut monet, mutta minua tämäkin hupaisa ratkaisu lähinnä vain huvitti.
Levottomat (2000)
Aku Urban Louhimies on myös suututtanut monet, vaikka itse kyllä pidän Levottomia sukupolvikokemuksena ja jonkin sortin klassikkona. Uusintakatselussa vuosien jälkeen kyseinen opinnäytetyö on edelleen taidokkaasti kuvattu kertomus nuorten aikuisten kipuilusta 2000-luvun taitteessa. Alastomuutta ja seksiä on koko rahan edestä, mutta pinnan alla elokuva onnistuu pääsemään paljon syvemmälle ihmisten välisiin suhteisiin eikä roolisuorituksissakaan ole mitään vikaa. Absurdisti ajateltuna hommasta katoaa välillä ote, mutta käsikirjoitus pysyy lähes koko ajan realistisena kuvauksena ulkopuolisuuden tunteesta, anteeksi annosta ja niin edelleen. Tämä paremmin en pysty kuvailemaan tätä, mutta ilmeisesti seksi pilasi monilta tämän ja keskittyminen oli pelkästään siinä. Sitten tulivat ne ”jatko-osat”, jotka pilasivat kaiken.
Tästä muuten alkoi minun sarjani katsoa Louhiksen kaikki elokuvat.
Birds of Prey and the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn (2020)
Kerran vielä. Tästä muuten loppui DC-elokuvien katselu (ainakin hetkeksi). Saatanallisella nimellä riivattu Birds of Pray on vitunmoinen päänsärky, jossa Margot Robbie palaa Harley Quinnin rooliinsa. En suoraan sanottuna tajunnut tätä elokuvaa ollenkaan, vaikka Ewan McGregor jotain kireä superpahista esittikin. Kuitenkin koko homma on yhtä sekavaa kuin blokin rakenne. Joten ei tästä varmaankaan tarvitse tämän enempää sanoa.
SORKKAHERRAN VIIMEISET SANAT
On tullut aika laittaa bloki vihdoin ja viimein purkkiin, mutta pidetään kansi kiinni jatkossa, koska en osaa vieläkään kirjoittaa, jäsennellä ajatuksiani tai mitään muutakaan. Hyvää jatkoa vain teille! Me tapaamme jälleen, kun asiaa tulee lisää. Sitä ennen, muistakaa syödä lääkkeet.
