Tumpun kesäloma on alkanut, mutta bloki ei lepää laakereillaan, koska kesällä on entistä enemmän aikaa katsella leffoja. Olemme käyneet Tallinnassa ja siis myös katselleet niitä elokuvia, joista seuraavaksi.
The Majestic (2001)
Jim Carrey esittää tässä Frank Darabontin 50-luvulle sijoittuvassa elokuvassa kommunistiksi syytettyä käsikirjoittajaa, joka menettää muistinsa ja päätyy johonkin pieneen kylään, jossa Martin Landau alkaa epäillä häntä toisessa maailmansodassa kaatuneeksi pojakseen.
The Majestic kärsii ylipituudesta, mutta on Darabontin tyylille uskollisesti hyvin lämminhenkinen draama, jossa on lukuisia hyviä roolisuorituksia, kiinnostava mysteerijuoni ja elokuvantaikaa.
Illasta aamuun (1985)
Jonkinlaista provosoivaa elokuvantaikaa on myös Martin Scorsesen ohjaamassa Illasta aamuun -elokuvassa, jonka pallinaamainen päähenkilö joutuu sekavaan sotkuun illasta aamuun. Mukana menossa häärivät Cheech ja Chong, Horst ja Nallepubin asiakkaat. Verbaalisesti akrobatiroituna tässäkään kommentissa ei ole päätä eikä häntää, mutta juonellisesti Illasta aamuun nojaa hyvin vahvasti Scorsesen kotikaupungin estetiikkaan ja tekee sen hyvin miellyttävästi. En kerro tämän enempää, mutta join loman kunniaksi tätä katsellessa pari olutta.
Nanny (2022)
Nannya katsellessa en juonut olutta, mutta söin muistaakseni jotain suklaantapaista. Elämäntapani ovat olleet retuperällä, mutta kyllä tästä vielä noustaan.
Sen sijaan Nanny on Blumhousen mustan osaston tekemä draamaelokuva, joka on virheellisesti markkinoitu kauhuna. Itse asiassa elokuva toimii mielestäni verrattain hyvin ja sen roolisuoritukset ovat kautta linjana toimia. Juonessa joku laiton maahanmuuttaja alkaa työskennellä rikkaan valkoisen perheen lastenhoitajana, jotta saisi oman poikansa lennätettyä Senegalista New Yorkiin tavoittelemaan amerikkalaista unelmaa. Kokonaisuus on jonkin verran rikkonainen, mutta kuten totesin, roolisuoritusten ja sellaisen pienen pahanenteisyyden sekä sopivan hidastempoisuuden ansiosta Nanny toimii paremmin kuin siltä alkuun kuvittelisi.
Black as Night (2021)
Joskus kuva on tummempi kuin kuvittelisi. Black as Night on Blumhousen todellinen jämäpaska, joka ei viihdytä tai ilahduta ollenkaan. Jotkut vampyyrit tappavat spurguja New Orleansissa, mutta vahingossa purevat jotain teinityttöä. Juoni on täyttä huuhaata, vaikka menossa mukana on kireä Keith David.
En silti jaksanut innostua tästä ollenkaan ja seuraavaksi on parempi katsoa jotain toisenlaista.
Nightmare Alley (2021)
Sitten sitä toisenlaista, koska entisen työkaverin suosituksesta päätin katsoa Nightmare Alleyn, joka on Guillermo del Toron ohjaama remake samannimisestä 40-luvun film noir -klassikosta. Jostain kumman syystä olin vältellyt elokuvaa, vaikka del Toron tyyli on aina iskenyt minuun.
Bradley Cooper esittää miestä, joka pakenee murhan jälkeen johonkin Willem Dafoen johtamaan friikkisirkukseen. Cooperin hahmo oppii pian mentalistin taidot ja pakenee sirkuksesta löytämänsä rakastetun kanssa Buffaloon esittelemään taitojaan paikallisiin elitistiklubeihin.
Tyylillisesti Nightmare Alley on ohjaajalleen uskollinen ja silmiä hivelevän kauniisti kuvattu jännäri, jonka roolisuoritukset ovat laadukkaita. Cooper tekee uransa parhaan suorituksen ylimielisenä, mutta samaan aikaan traagisena henkilönä, joka ei osaa ahneuksissaan käsitellä menestyksen tuomaa painoa. Kestoa elokuvalla on runsaasti, mutta se ei hyvän rytmityksensä ja onnistuneen käsikirjoituksen vuoksi tunnu liian pitkältä. Loppuun on säästetty raadollinen opetus, joka ei ole yllättävä, mutta silti toimiva.
The Invitation (2022)
Opetusta ei ole tällä kertaa, sillä poliittisesti korrektisti sanottuna mustakauhu on joku uusi juttu. Sitä tuntuu tulevan kuin somaleita Malmille.
The Invitation alkaa kutkuttavasti, kun joku varttimusta nainen saa tietää olevansa brittiläistä aatelisukua. Sukututkimuksen jälkeen nainen matkaa johonkin elitistiseen kartanoyhteisöön, jossa on pahanenteinen tunnelma. Loppua kohden syy matkalle selviää ja twisti on tavallaan ihan hyvä, mutta tunnelma alati jotenkin vaivaannuttava.
Black Adam (2022)
Viikon teema vaikuttaa olevan mustat, sillä vaivaannuttava on myös Black Adam, jossa The Rock esittää tuota nimikko antagonistia. Joku muinainen yhteiskunta palvoo epäjumalia ja velhoja, joiden seurauksena syntyy Musta Adam, joko pahuuden ruumiillistuma tai oikeuden puolustaja.
DC:n supersankarit ovat jotenkin aina olleet enemmän mieleeni, vaikka Black Adam noudattaa genrelle tyypillisiä kaavoja ja kliseitä. Mielestäni Pierce Brosnan voisi jäädä eläkkeelle, vaikka eräs lukijani on sitä mieltä, että Brosnanin ura on vasta alkamassa.
The Accountant (2016)
Kommentit eivät suinkaan ole alkamassa, koska tämäkin tynkätykäri blokkaus loppuu pian. The Accountantissa Ben Affleck esittää autistista tilintarkastajaa, joka on myös kova tappamaan porukkaa. Juoni on monitasoinen ja kulkee useammassa aikajanassa, mutta kuitenkin hyvin rytmitettynä. Lapsena Affleckin esittämän hahmon militaristi-isä on pitänyt kovaa jöötä ja uskoo, että autismiin auttavat rajut otteet, kuten välkkyvät valot ja metallimusiikki. Myöhemmin mennään enemmän ja enemmän autistisen hahmon mielenmaisemaan, mutta roolisuoritukset pysyvät laadukkaina loppuun asti ja toiminta on hyvässä tasapainossa matemaattisten laskelmien kanssa.
SORKKAHERRAN USKONNON TERVEISET
Nyt Sorkkaherra toivottaa sitä hyvää kesää, koska yksi jeesustelija pahoitti tästä mielensä viime viikolla. Blokitekstit ovat kuitenkin tällaisia tällä kertaa ja kirjoitusvirheet teille tarjosi mustia sortavat viikinkisotilaat. Palaan asiaan jälleen viikon kuluttua, jos jotain muuta ilmenee. Nyt hyvästit ja viimeinen gif, joka on omistettu yhdelle blokia lukevalle kesärunkkarille.
