Turhia tässä lätisemään. Kiirettä on pitänyt ja nyt mennään vilkkaan asiaan, koska sellaista on vähän, mutta sitäkin turhemmin. Seuraava kattaus tarjoillaan ilman varauksia. VIP-asiakkaille luvassa vittuilua, joka johtaa mielenterveydelle haitalliseen ja hyvien tapojen vastaiseen sikailuun. Tumppu ei kuitenkaan ole pahoillaan, koska asiat nyt vain ovat näin.
Old People (2022)
Joskus sitä unohtaa ottaa lääkkeet, yrittää välttää perheriidan ja päätyy katsomaan Netflixistä kauhua. Tällaisen tapahtuessa ei kannata sen enempiä miettiä, mitä ruudulla tapahtuu, vaikka Old People on ihan valtavalla potentiaalilla varustettu saksalainen kauhuelokuva, jossa vanhat ihmiset sekoavat ja alkavat tappaa kaikkia verenhimoisesti. Ei tarvitse olla kovinkaan hyvä elokuvatuntija, jotta pystyy ymmärtämään kyseessä olevan taattua Espoo Ciné -kauhua. Kantaa otetaan näennäisesti eläkepommiin ja muihin ikääntymiseen liittyviin ongelmiin. Pidemmittä jorinoitta, siirrytään seuraavaan makupalaan.
Fitz ratkaisee: Hullu nainen ullakolla (1993)
Michael Winterbottomin ohjaamassa ensimmäisessä Fitz ratkaisee jaksossa Robbie Coltrainen nimikkorikospsykologi alkaa selvittää kahden naisen murhia, joita epäillään saman murhaajan tekosiksi. Poliisit ottavat kiinni muistinsa menettäneen miehen, jota epäillään syylliseksi. Fitz ei kuitenkaan ole asiasta vakuuttunut.
Tässä on käsillä sellainen sarja, jota tulen blokin mittaan katsomaan, koska sitä Columboakaan ei ole juuri nyt tarjolla enempää. Fitz ratkaisee -sarjan hienous näyttäisi olevan näin ensimmäisen jakson perusteella Coltrainen mainiossa roolihahmossa, jonka henkilökohtaisia ongelmia alkoholismista aina peliriippuvuuteen käsitellään jo heti jakson alkuun. Alati kireä Fitz osaa kuitenkin nerokkaasti heittää vittuilevaa läppää ja on ongelmistaan huolimatta hyvä rikosten ratkaisija.
Tulen jatkamaan tämän parissa.
The Sadness (2021)
Taiwanilaisessa gore-elokuvassa ollaan niin sanotusti asian ytimessä. Koronarajoitusten aikaan kuvattu The Sadness hakee inspiraationsa pandemiasta, kun sen juonessa jokin virus muuttaa Tapein asukkaat veren- ja seksinhimoisiksi sadisteiksi. Juoni itsessään on melkein sivuseikka, kun tekijätiimi vyöryttää jatkuvalla syötöllä ultraväkivaltaa ja kaiken maailman törkeyksiä katsojan silmien eteen. Toki elokuva ottaa kantaa varsin väkevästi tämän kautta maan poliittiseen tilaan kuin myös yksilönvapauksiin.
Kuitenkin juuri tuon väkivallan, sekoilun ja nopeasti etenevän narratiivin vuoksi The Sadness tuo jopa mieleen Hongkongin pahimmat CAT III-elokuvat. Suosittelen toki tätäkin elokuvaa kaikille, vaikkei se varmaan kaikille sovikaan. Vaimon kanssa kuitenkin nautimme myös leffan tarjoamasta huumorista, joka todella on brutaalia kuin kyrpä silmäkuopassa.
Isä (2020)
Ihan yhtä brutaalia ei ole Isä, jossa Anthony Hopkins esittää muistisairasta kahden tyttären isää, joka sekoilee ja sekoittaa asioita keskenään. Johonkin näytelmään perustuva leffa on kuitenkin liki kauhuelokuvamainen kuvaus dementiasta. Hopkins tekee kertakaikkisen onnistuneen roolisuorituksen hiukan kireänä, mutta vetreänä papparaisena, joka ei muista mihin hän kellonsa piilotti. Lähinnä yhteen asuntoon sijoittunut tarina nojaa hyvin vahvasti roolihahmojensa kemiaan, joka sekin toimii kautta linjan. Kerrankin voinee sanoa Oscarin menneen oikeaan osoitteeseen, sillä Hopkins palkittiin tästä pelottavan vakuuttavasti suorituksesta sellaisella pystillä.
Jotain piti vielä kirjoittaman, mutta en nyt muista. Taisin muuten nukahtaa jossain kohtaa, vaikka kyseessä hyvä leffa olikin. Rankka työviikko vaatii unensa.
Prey for the Devil (2022)
Tuossa oli perjantaina hetki aikaa. Joten päätin kuluttaa sen vaimon kanssa, katsomalla kauhuelokuvan. Prey for the Devil on ikään kuin feministinen uskonnollinen kauhupätkä, jossa joku nunna alkaa tehdä manauksia, koska hänen äitinsä on ollut joskus demonin vallassa. Tunnelmaltaan elokuva on ailahteleva, jonkin verran säikyttelyyn luottava, mutta silti ihan hyvin kasassa pysyvä kokonaisuus. Mistään maata mullistavasta kokemuksesta ei suinkaan ole kyse ja käsikirjoitus noudattaa kauhulle tyypillisiä kliseitä. Silti kliseitä lainatakseni, kyseessä on ihan viihdyttävä leffa.
The Mask (1994)
Sitten me katsoimme The Maskin. Miksipä ei, koska edellisestä kerrasta on yli kymmenen vuotta ja erään lukijan mielestä se on Jim Carreyn uran kohokohtia.
Eihän tällaisia leffoja enää tehdä. Perusteluja en osaa tälle sen enempää tässä ladella, mutta ainakin osa tehosteista oli kestänyt aikaa paremmin kuin toiset. Kokonaisuus on jotenkin kummallinen yhdistelmä lapsekasta slapstickia yhdistettynä ysäritoimintaan. Ympäripyöreä kommentti oli tämän pituinen.
Fitz ratkaisee: Kun taas sua kaipaan (1993)
Pyöritään mekin eteenpäin! Välillä on kuitenkin hyvä antaa Fitzin ratkaista hommat. Aloitin tämän kolmiosaisen tarinan katsomisen jo torstaina ja sain vietyä sen loppuun lauantaina. Jaksoissa Fitz selvittää kapinallisen nuoren parin suunnittelemia ja toteuttamia murhia. Hän saa myös selville, että hänen vaimonsa on nussinut terapeuttia ja päättää kireään tapaansa imitoida Columboa yhdessä kohtauksessa. Jaksot ovat oikeasti todella laadukkaita ja Coltraine on jälleen kerran vertaansa vailla olevassa vedossa. Loppuhuipennus tarjoillaan melkoisen bensiininhajuisena sekä jännittävänä.
Nope (2022)
Eih!
Katsoimme Jordan Peelen ohjaaman Nopen, koska Peelellä on ollut taito yhdistellä hyvät roolisuoritukset ja satiirinen käsikirjoitus kauhuelokuvaksi. Nope sen sijaan on turhankin haastava ja kunnianhimoinen kokeilu. Sen juoni kertoo hevosia elokuvatuotantoihin vuokraavasta miehestä, jonka isä (Keith David) kuolee jossain epämääräisessä välikohtauksessa, kun taivaalta lentää romua hänen niskaansa. Juoni on siis sekava ja se aukeaa hiljakselleen, kun siihen lisätään teemoja jopa animesta kuin myös ihan tavanomaisestakin hirviötieteiselokuvasta. Sivujuonena nähtävä simpanssin sekoaminen jonkun sitcomin kuvauksissa jää metaforana vähän taka-alalle, ja olisin kaivannut enemmän perehtymistä tähän aiheeseen.
Lopputuloksena Nope on kummallinen paketti.
Hail, Caesar! (2016)
Ei olekaan vähään aikaan tullut katsottua mitään Coenin veljesten elokuvaa. Joten Hail, Caesar! Onnistui ilahduttamaan hyvin valjun Nopen jälkeen.
50-luvun studioelokuvamaailmaan sijoittuvassa tarinassa Josh Brolin esittää Eddie Mannixia, jonka tehtävä on niin sanotusti fiksata asiat, niin etteivät näyttelijöiden yksityiselämän sekoilut pilaa elokuvaproduktioita. Jostain syystä kommarit kidnappaavat George Clooneyn esittämän elokuvatähden ja vaativat lunnaita. Meno tällaisessa keskinkertaisessakin Coen-veljesten elokuvassa on taattua laatua. Mukana menossa ovat elokuvaohjaaja esittävä Christopher Lambert ja roomalaista sotilasta esittävä Clancy Brown.
SORKKAHERRAN KESÄLAIDUN
Kirjoitusvirheet ja muut sellaiset ovat vaivanneet varmasti teitä, mutta Sorkkaherra ei pyytele mitään anteeksi eikä jaa neuvoja tulevaan. Se tulee, jos on tullakseen. Sellaista se vain on, koska tässä on tämä ja sillä selvä. Suut makeasti suppuun ja kohti uusia aforismeja. Äijä on puhunut ja muuttunut!
