Niin ne vain Tumpun eli blokimiehen selitykset jatkuvat, vaikka siitä tuli ankarasti palautetta. Selittelen nyt tämän vittumaisen selittelyn selittelyksi. Tissejä ei ole, joten mennään asiaan. Nyt ei myöskään ole luvassa runoja eikä mitään muutakaan turhanpäiväistä. Selittelyjen päätösosa tulee sisältämään tiukkaa analyysia nukkumisesta, elokuvista ja ehkä jostain muustakin. Katsotaan, mitä se tuo tullessaan. Sen aika näyttää meille, muttei kuitenkaan teille tietämättömille.
Stir of Echoes – henkien vankina (1999)
Rakuten TV:n tutkimusmatka tuntemattomaan jatkuu. Katsoimme yhdessä vaimon kanssa Kevin Baconin tähdittämän Stir of Echoesin, joka ilmestyi samoihin aikoihin Kuudennen aistin kanssa. Yhtymäkohtia leffojen välillä on jonkin verran, kun Baconin skidi näkee kuolleita. Pääjuonessa Baconin esittämä perheenisä hypnotisoidaan ja hänenkin silmänsä alkavat hohtaa jonkun voodootyypin määritelmän mukaan. Juoni itsessään etenee ihan kiinnostavasti, joka yhdistää onnistuneesti kauhua ja mysteeriä. Kireästi hymyilevä Bacon tekee itselleen tyypillisen hiukan kusipäisen roolisuorituksen, mutta hänen esittämän skidinsä hahmo jää jollain tapaa etäiseksi ja väkinäiseksi tavaksi luoda mielikuvia Kuudenteen aistiin.
Rounders – Ässä hihassa (1998)
Aistit kannattaa nakata vittuun, kun Tumppu vetää seuraavaksi todellisen ässän hihasta. Nimittäin Rounders on allekirjoittaneen lapsuuden suosikkileffoja, joka kertoo pokeria pelaavasta Matt Damonista. Alussa Damonin esittämä lakiopiskelija menettää koko rahallisen omaisuutensa John Malkovichin överisti tulkitsemalle venäläiselle KGB-agentille pokeripelissä. Yhdeksän kuukautta myöhemmin Damon käy hakemassa linnasta vapautuneen Edward Nortonin esittämän ystävänsä, joka on taparikollinen kuin myös loistava korttihuijari. Pokerielämän taaksensa jättänyt Damon ajautuu takaisin korttien ihmeelliseen maailmaan ja tämän enempää juonta ei tarvitsekaan kertoa.
Itse elokuva on taitavasti tehty draamaelokuva, jossa on koukuttavia jännärin piirteitä. Liki jokainen roolisuoritus osuu nappiin, vaikka esimerkiksi Nortonilta olisi odottanut vähän enemmän, vaikka hänkin vetää oman limanuljaskaroolinsa tarpeeksi hyvin.
Rounders on siis oikea kultielokuva, jonka itse ainakin jaksan katsoa näemmä kertatoisensa perään uudelleen.
The Dark (2018)
Sitten oli aika palata vakion eli blokin lukijoiden keskuudessa paskakauhun pariin. The Dark alkaa ihan mielenkiintoisesti, kun joku poliisia pakeneva tyyppi pakenee syrjäiselle talolle keskellä ei mitään. Talossa asuu kuitenkin jokin paha, joka lyö kirveen tuon karkurin päähän. Kotvan kuluttua selviää, että pakenijalla on autonsa takakontissa sokea poika, jonka kanssa kirvestä heilutteleva (ilmeisesti) epäkuollut teinityttö ystävystyy.
Juoni on suhteellisen simppeli ja tunnelma alati jotenkin hanekemainen, mutta silti The Dark on väsyneille silmille turhan ankea. En millään meinannut jaksaa katsoa elokuvaa loppuun asti ja suurin osa roolisuorituksista on myös keskinkertaisia. Lukuisat selittämättömät juoniaukot sekä muut epäselvyydet tekevät filmistä varsin puuduttavan. Sitä kuuluisaa potentiaalia parempaan olisi ollut rutkasti.
Mockingbird (2014)
Vakion parissa jatketaan! Blumhousen tuottamassa jämäkauhuleffassa, jotkut tyypit löytävät videokameran ja saavat viestin, jos lopetatte kuvaamisen, kuolette. Meno siis täyttä found footage -genreen iskevää kauhua, jossa roolisuoritukset ovat yllättävän uskottavia, mutta itse tilanne on absurdilla tapaa kehnosti toteutettua ryönää. Eniten myötähäpeää aiheuttaa joku köyhänmiehen Captain Spaulding, joka riehuu ja rähisee kameransa kanssa pelatessaan tätä peliä. Loppuratkaisu on myös aivan törkeän pahasti maton katsojan jalkojen alta vetävä, joka jättää sonnanmaun suuhun.
Kuuleman mukaan torkuin osittain katselun aikana, joka oli vaimon mielestä ikävästi tehty, koska hänen mukaansa kyseessä oli ihan hyvä elokuvan.
Operation Fortune: Ruse de Guerre (2023)
Guy Ritchiellä menee lujaa. Ehkä vähän turhankin lujaa, sillä tämä nimihirviö on jo hänen ties, kuinka mones elokuva muutaman vuoden sisään.
Jason Statham esittää jotain huippuagenttia, joka värvätään ottamaan kiinni Hugh Grantin esittämä asekauppias. Komeasti kuvatussa agenttileffassa ovat mukana menossa harvakseltaan töitä tekevä Josh Hartnett sekä samaan aikaan jotenkin ihana ja ärsyttävä Aubrey Plaza. Kokonaisuus kärsii mielestäni liiallisesta sekavuudesta ja juonenkuljetus ei oikein pääse Ritchien parhaiden töiden tasolle. Grant sentään tekee toistamiseen hulvattoman roolin Ritchien elokuvassa, joka on kliffaa.
En silti tiedä, oliko tämän tarkoitus olla puhdasverinen toimintakomedia vai pelkästään toimintaelokuva. Mene ja tiedä…
Ripley’s Game (2002)
Sen kuitenkin tiedän, että Ripley’s Game on ihan pätevä rikoselokuva. John Malkovich perii Matt Damonin roolihahmon ja esittää lahjasta herra Ripleyta tässä jatko-osassa, joka ajankuvansa puolesta voisi sijoittua jonnekin 90-luvun alkuun, mutta kännykkäteknologiansa vuoksi oletan sen sijoittuvan silloiseen nykyhetkeen. Yhtä kaikki, sillä juoni kertoo ikääntyneestä sosiopaattisesta Ripleysta, joka päättää pikkumaisuuttaan valjastaa naapurin leukemiaa sairastavan miehen palkkatappajaksi. Juoni on simppelisti rullaava ja suurin osa roolisuorituksista kuin myös kuvauksesta on laadukasta. Huomasin aidosti nauttivani tästä elokuvasta jopa enemmän kuin siitä kuuluisammasta Lahjakas herra Ripley -filmistä. Olen ehkä menossa rikki, mutta näin tällä kertaa.
Fight Club (1999)
Vaimo on jo pidempään hinkunut, että meidän pitäisi katsoa Fight Club. Nyt se on katsottu ja tästä lienee jo kaikki olennainen kerrottu miljoonaan kertaan, joten en jaksa sen enempiä jaaritella. Seuraavaksi luvassa Sorkkaherran kesäkuulumiset. Mikä se ensimmäinen sääntö nyt olikaan?
Muistakaa käyttää saippuaa. Seuraavaksi American History X!
SORKKAHERRAN PITKÄ KUUMA KESÄ
