Edellisen lentävän plokitekstin jälkeen on hyvä laskeutua aivosumusta maanpinnalle ilman laskuvarjoa ja huutaen. Olen pelannut GTA V:sta ja striimannut sitä muutamille hyville ystävilleni, jotka tykkäävät sekoilusta tai laatikossa asumisesta.
Mutta koska tämä ei edelleenkään ole peliaiheinen sivusto. Palataan jupisemaan elokuvista, joita totuttuun tapaan päästiin katsomaan vasta perjantain jälkeen. Sain muuten koronarokotteen kakkospiikin, josta minulle tuli ebola ja muita harmittomia sivuvaikutteita. Nyt kuitenkin elokuvia.
17.9.2021: Beetlejuice (1988)
Perjantain klassikkovalintana Beetlejuice, jonka vaimon kanssa molemmat olemme nähneet lukemattomia kertoja, mutta tämä Tim Burtonin elokuvantaika toimii aina vain. Nuori pariskunta kuolee auto-onnettomuudessa ja palaa kummittelemaan isoon kartanoonsa. Uudet asukkaat eivät kuitenkaan pelkää kummittelevaa pariskuntaa ollenkaan, joka aiheuttaa hassuja ongelmia. Yllättävän hienosti aikaa kestänyt kauhukomedia on täynnä mainioita erikoistehosteita, ohjaajalleen tyypillistä goottilaista (mutta hyvin sarjakuvamaista) estetiikkaa ja Michael Keatonin nimikkohahmon uunoilua. Kokonaisuus on vertaansa vailla oleva ja kehtaan jopa väittää tätä Burtonin parhaimmistoon meneväksi teokseksi.
KAAHAILLAAN KOHTI LOPPUA
18.9.2021: Schumacher (2021)
Kuolemanjälkeisen elämän jälkeen palasin elämään. Schumacher on Netflixin uunituore dokumentti kaikkien aikojen menestyneimmästä formulakuljettajasta, joka loukkaantui ironisesti formulakilpailun ulkopuolella kuolettavasti. Itse dokumentti vei minut kuitenkin takaisin lapsuuteen, jolloin vielä seurasin näitä rataa kiertäviä autoja sunnuntaisin. Nostalgian vuoksi kyseessä olikin mielenkiintoinen katsaus historiaan. Muille Schumi-dokumentti lienee turhaa katseltavaa. Mitään tämän enempää kirjoittamatta.
18.9.2021: 101 dalmatialaista – aitoa koiranelämää (1996)
Otin sen iljettävän Disney plussan jälleen perheemme iloksi. Joten katsoimme tyttären kanssa 90-luvun näytelmäversio 101 dalmatialaista klassikosta. Tietysti suomeksi puhuttuna. Aikaa paremmin kuin oletin kestänyt elokuva on viihdyttävä, muttei mitään muuta. Glenn Close on pääpahiksena vakuuttava ja koiranpennut ovat tyttären mielestä suloisia. Dubbaus lisäsi filmin huvittavuutta ja tietyt slapstick-kohtaukset naurattivat ehkä liiankin paljon. Olen ylpeä lapsestani, joka jaksoi katsoa koko elokuvan alusta loppuun.
AIVOT NARIKKAAN
18.9.2021: Lucy (2014)
Koronarokotteen sivuvaikutteiden vuoksi halusin katsoa lauantain ratoksi jotain aivot narikkaan vievää. Luc Bessonin Lucy oli pituudeltaan sopivan maltillinen ja sen vuoksi se valikoitui tähän ilkikuriseen tehtävään. Hiukan mainettaan paremmassa leffassa Scarlett Johansson esittää nimikkohahmoa, jonka verenkiertoon pääsee jotain superhuumetta, joka tekee hänestä superihmisen. Bessonille hyvin tyypillisesti elokuvan naissankari kuvataan aluksi epävarmana, mutta loppua kohden hyvin itsevarmana tappokoneena. Käsikirjoitus kuitenkin herättää hyviä kysymyksiä aivokapasiteetin rajallisesta käytöstä ja siitä, kuinka aivojen maksimikäyttö olisi kuin suoraan tieteis- tai supersankarielokuvasta. Loppuhuipennus sisältää ikävän huonoa CGI:tä, mutta en voi silti sanoa vihanneeni Lucyä, koska jokin heikko kohta tällaiseenkin ajatusleikkiin löytyy aivolohkoistani. Morgan Freeman ei muuten vanhene. Se tuli viimeiseksi mieleen.
19.9.2021: Serkkuni Vinny (1992)
Koska tosiaan otimme sen pahamaineisen Disneyn suoratoistopalvelun. Serkkuni Vinny on ollut jo pidempään sellaisia leffoja, joista olen kuullut paljon hyvää, mutta en ole vielä itse päässyt todistaman niiden loistavuutta. Siksipä asia pitikin korjata sunnuntain kunniaksi, koska rokotteen jälkeinen olokin alkoi olla parempi.
Joe Pesci esittää jotain nahkarotsiin pukeutunutta newyorkilaista pikkurikollista, joka sattuu myös olemaan kokematon juristi. Sauma ensimmäiseen keissiin aukeaa, kun hänen serkkuaan syytetään huoltoasemamyyjän murhasta Alabamassa. Huomasin aidosti nauttivani tämän elokuvan katselusta, vaikka tämä keskinkertainen kommenttini onkin puulaakimaisesti kirjoitettua kidutusta. Parhaimmillaan Serkkuni Vinny oli hauska, koskettava ja mukaansa tempaava. Huonoimmillaankin se oli hyvin kasassa pysyvä. Oikeussalidraamakohtaukset lopussa olivat niin koukuttavia, etten olisi halunnut niiden loppuvan. Pesci oli kaiken lisäksi loistava.
SORKKAHERRAN KUULUMISET
Kävikö tässä niin, ettei Sorkkaherrasta kuultu mitään viime viikolla? Sorkkaherralle kuitenkin kaikesta huolimatta kuuluu hyvää. Hän on kaikkialla. Hän kuuntelee Ghostia. Kuuntele sinäkin. Nyt laitan suukapulan omaan suuhuni ja käsiraudat ranteisiin. Hyvää jatkoa, jos oma ei riitä.
