Kokoonnuimme vaihteeksi parin kaverini kanssa eräänä kesäisenä arkipäivänä tilavaan kolmiooni katselemaan elokuvia Hongkong-teemalla. Peruspaino tuntui vahingossa luisuneen sangen toiminnalliseksi, joten katsellaanpa mitä kaiken verimössön ja savuavien hylsyjen seasta kätöseen jäi.
Alkusanana voisin mainita saaneeni juuri sopivasti ennen tätä luettua loppuun Daniel O’Brienin tietokirjan Spooky Encounters: A Gwailo’s Guide to Hong Kong Horror. Vajaan parinsadan sivun mittainen teos käy aluksi läpi entisen itsehallintoalueen historiaa ja honkkarikauhun alkuhetkiä, siirtyen tästä pian itse asiaan, eli ohjaajiin ja näiden tekemisiin. Läpi käydään perinteiset Tsui Harkit, Mr. Vampiret, King Hut ja Troublesome Nightit sekä siinä sivussa vaikka mitä muuta enemmän tai vähemmän mielenkiintoiselta kuulostavaa. Hieman erikoisesti kirja sivuttaa tyystiin esimerkiksi Shaw Brosin Black Magic -elokuvat, jotka kuitenkin olivat ilmeisesti aika käänteentekeviä teoksia omana aikanaan.
Vaikka historiaosuus kiinnostaa kovin, suurin (ja raskain) ongelma on jälleen kerran mukaan liitetyt juonikuviot. Toki osa elokuvista meni katselulistalle nimenomaan O’Brienin luettelemien absurdien kohtausten tai psykedeelisten lähtökohtien takia, mutta suurimmalti osin olen sitä mieltä, että jollen jotain leffaa ole nähnyt, tuntuu sen perkaaminen tähän tyyliin lähinnä spoilaukselta. Mikäli raina puolestaan on jo katsottu, en hyödy stoorin kertaamisesta yhtikäs mitenkään.
Kirja on jaettu lukuihin eri teemojen mukaan ja etenkin hyppyvampyyrimeininkeihin perehdytään mukavissa määrin, mukana ollessa mitä eriskummallisempia filmejä tyyliin The First Vampire in China tai Vampire Kids. Spooky Encountersin ansiosta sain myös tietää esimerkiksi sellaisen teoksen kuin Red Spell Spells Red olemassa olosta, josta hieman enemmän lisäinfoa IMDb:stä luettuani aloin kokea pahaa oloa teosta kohtaan sitä edes näkemättä.
Sikäli ikävää on se, ettei kirjailijan mainitsemien leffojen perässä lue suorilta käsin minkäänlaisia vuosilukuja, vaan nämä joutuu yleensä bongailemaan viimeisestä aihetta käsittelevästä kappaleesta, jossa monesti kerrotaan sekä pätkän ensi-ilta että lipputulot. Koska elokuvat eivät etene kaikkein kronologisimmassa järjestyksessä ja samaan alalukuun on saatettu ahtaa vaikka miten monta kuvatusta, käy kärryillä pysyminen ilmestymisajankohtien suhteen välillä raskaaksi. Myös O’Brienin luettelemat nippelitiedot menettävät lopummalla hieman uskottavuuttaan, tämän puhuessa ties missä pöllyssä As Tears Go Bysta Ringo Lamin ohjaamana rainana. Tekevälle sattuu…
Kuvat ovat kirjassa harvassa, eikä esimerkiksi kansien koristeena käytettyä materiaalia ole katsottu tarpeelliseksi ilmoittaa. Loppuun on onneksi lisätty valuuttamuunnin, jolla leffoihin käytetyt ja niiden tuomat honkkaridollarit pystyy suhteuttamaan britti- ja jenkkirahaan. Erityisen paljon iloa tämä toi joidenkin viimeisten Troublesome Nightien kohdalla, joiden tuottamisessa ei tunnu tässä valossa olleen mitään järkeä.
Kelvollinen kirja honkkarikauhusta kiinnostuneille, jonka voi tämän tekstin kirjoitushetkellä lainata esimerkiksi Kavin kirjastosta. Ja kertauksena, että sillä gwailolla meinataan lännen valkonaamaa.
Sitten ilokuviin! Itse otin varaslähdön pippaloihin jo edellisenä päivänä katselemalla Eric Tsangin ohjaaman sadistisen panttivankitoiminnan Fatal Vacation (1990), joka sai ensi-iltansa Hongkongissa yksivuotispäivänäni. Leffassa joukko saarelta kotoisin olevia turisteja lähtee turistimatkalle Filippiineille. Alkupuoli on leppoisaa huulenheittoa, valokuvien napsimista ja epäsovinnaista käytöstä, joka onnistuu tehtävässään, eli saamaan katsojan myötätunnon näitä ihmisiä kohtaan, jotka napataan busseineen paikallisessa kapakassa sattuneen ampumavälikohtauksen jälkeen Uuden kansanarmeijan toimesta.
Kidnappauksen jälkeen iloinen tunnelma lennätetään selälleen. Raakalaismaiset sissit ryhtyvät kiduttamaan ja nöyryyttämään bambumajaan suljettuja vankejaan mitä iljettävimmin keinoin, eikä eroa miesten, naisten, lasten tai vanhusten välillä tehdä. Epämiellyttävyyden vie aivan uudelle tasolle kaoottisesti ja hyvin realistisesti kuvattu raiskauskohtaus, joka paljastui katselun jälkeen luetun tiedon valossa entistäkin hyytävämmäksi: Tsang oli laittanut miesnäyttelijän raiskaamaan vastapuolensa oikeasti (tekoa ei onneksi saatu vietyä päätökseen) ja tämä sai sekä pahat traumat että lopetti alullaan olleen uransa siihen.
Vaikka Kauriinmetsästäjän venäläisruleteista kopioitu aseenheiluttelu on sekin painostavaa, on raiskauskohtauksen jälkeen olo jo melko turta, enkä tiedä mitä olisin ajatellut loppuleffasta, jos tuon skenen autenttisuudesta olisin jo etukäteen tiennyt (toisaalta silloin et välttämättä edes koko juttua olisi alkanut katselemaan). Ohjaajan onnistuu kieltämättä saada aikaiseksi äärimmäinen pakokauhu ja sympatiat täysillä halutulle puolelle, eikä katsoja kyseenalaista näiden oikeutta kapinaan noustuaan teurastaa sissejä liukuhihnalta parhaaseen Rambo-tyyliin.
Maailmankuva on äärimmäisen mustavalkoinen, kommunistikapinallisten edustaessa äärimmäistä pahuutta ja välinpitämättömyyttä ihmisyyttä kohtaan. Toisaalta tämä on helppo ymmärtää kahdellakin tekijällä. Näistä ensimmäinen on tuotantohetkellä jo nurkan takana siinnyt vuoden 1997 raja, jolloin Ison-Britannian vuokraoikeus Hongkongiin päättyisi ja alue liitettäisiin sensuuria ja autoritäärisyyttä toteuttavan Kiinan hallinnon alle, mikä aiheena nostettiin esille kerran jos toisenkin tuon aikakauden honkkarileffoissa (ja saattoi mitä ilmeisimmin olla protestimielessä vaikuttamassa ysärin sairaimpien Cat III -nimikkeiden syntyyn, kun mahdollisuus sananvapauteen vielä oli olemassa). Toinen potentiaalinen syy voinee olla lopputeksteissä kiitetty Filippiinien hallitus, joka jatkoi (ja jatkanee yhä) taisteluaan NPA:ta vastaan. Tämä ei tietenkään selitä sitä, että niin ikään hyvässä valossa nähtävä Filippiinien armeija toki oli tuohon aikaan diktaattori Marcosin hallinnassa.
Fatal Vacationin ansioista on lopulta vaikea tehdä mitään loppupäätelmää. Toisaalta se on aidosti painostava, jännittävä ja täynnä siistejä sekä taidolla ohjattuja toimintakohtauksia, mutta toisaalta sen tehokeinojen epäeettisyyttä ei voi puolustella mitenkään ja itseäni myös ärsytti sen tarjoama hyvät vastaan pahat -asetelma, siitäkin huolimatta että NPA:n kapinalliset epäilemättä ovat jo pienen Wikipedian vilkaisun perusteella syyllistyneet hyvinkin iljettäviin tekoihin. Kylmän sodan vastakkainasettelun olisi suonut vuonna -90 jo hiljalleen laantuneen, ja tällaisen lähestymistavan kera mukaan olisi tarvinnut jotain samaa, mikä teki Rocky IV:stä niin hulvatonta camp-komediaa.
Seuraavana päivänä alkoi tunkeutuminen kuuman kaupungin ytimeen, johon itse käytimme satamana kierrosta kirppareilla, joista löytyi yhtä sun toista kiinnostavaa (Kuvaputki palaa hankintoihin tuonempana). Valmistimme istunnon henkeen sopivaa kiinalaisruokaa, korkkasimme oluset ja laitoimme pyörimään päivän ensimmäisen filmin, itselleni tuiki tuntemattoman Gwing-Gai Leen ohjaaman A Day Without Policemanin (1993), joka on kuulemma jonkinlaisen kulttistatuksen alainen.
Hieman vähemmän yllättäen Cat III -ikärajalla mäiskäisty leffa jää mieleen oikeastaan lähinnä siitä, että elokuvasta on ehkä alun maitofetissöintiä lukuun ottamatta vaikeaa löytää ainuttakaan kohtausta, jossa ei olisi jonkinsorttista väkivaltaa. Juonena on kosto, ainakin sen perusteella mitä kämäisestä ripistä, jonka kuvanlaatu ja käännöstekstit toivat mieleen pahamaineiset roskiksesta dyykkaamani honkkarikasetit, nyt sai selvää. Nainen raiskataan ja murhataan, tämän miesystävä puolestaan kuopataan maahan, josta äijä kaivaa itsensä jälleen ihmisten ilmoille. Nurkissa pyörii jonkinlainen murhaaja, jonka harrastuksena on tunkea suurta veistä naisten haaroväliin. Jollei tässä ollut tarpeeksi, mukana on muutakin raiskaamista, kidutusta, tappamista ja ties mitä omankädenoikeutta.
A Day Without Policeman ei käsittele aihettaan silkkihansikkain tai tarjoa muutenkaan kevennyksiä, ja lopputulos onnistuu olemaan lähinnä iljettävä samaan tapaan kuin joku I Spit on Your Grave. Jatkuva sadismi turruttaa ja elokuva on ylipäänsä tehty aika lailla päin Kontulan ostaria. Lopussa tyyppejä kurmotetaan siihen malliin, että Warner Brosin piirrettyjen hahmotkaan eivät pysyisi perässä ja murhaaja kastroidaan juoksuttamalla tämä munat edellä puunoksaa päin. Muistaakseni loppubiisi oli hyvä, eli löytyihän tästäkin pökäleestä edes yksi hyvä puoli. Luvalla sanoen pirullisen pitkäveteistä kamaa.
Yeung-Wah Kamin (jaa että kuka?), Johnnie Ton (Exile) ja kreditoimattomaksi jätetyn tuottaja Tsui Harkin (jolla tässä ominaisuudessa oli usein kova hinku puuttua myös ohjaamiseen) The Big Heat (1988) on odotuksiin nähden sekin pettymys, joskaan ei lainkaan A Day Without Policemanin tasoa. Vaikka toimintafilmi alkaa todella räjähtäen sormien sinkoillessa, aseiden laulaessa, tyyppien jäädessä auton alle ja palkkatappajien riehuessa sairaalassa, tulee suvanto pian vastaan. Suurimmaksi syyksi tälle pohdimme sitä, että toisin kuin John Woolla, monella muulla Hongkongin toimintaohjaajalla ei tunnu olevan äksönin ohella tarpeeksi draaman tajua, jotta näiden elokuvia oikeasti jaksaisi seurata sen sata minuuttia.
Räjähtävän ja erittäin nautittavan hurjastelun ja väkivallan ohella elokuvan jaksaa muistaa pitkälti huvittavan poliittisen kompurointinsa vuoksi. Sen asenne tuntuu olevan reaganilainen totuus, että liberaali oikeusjärjestelmä lähinnä estää yhteiskuntaa puolustavia poliiseita tekemästä työtään ja ainoa hyvä gangsteri on rikospaikalle teurastettu gangsteri. Äärioikeistolaiseksi kutsutun asenteen asettaa kuitenkin naurettavan kyseenalaiseksi eräs kohtaus, jossa poliisit ja rosvot ottavat yhteen pihamaalla. Hyvät tyypit on tässä jaksossa valaistu punaisella ja pahat sinisellä, joka saa symboliikkana tuntemaan, etteivät tekijät todellisuudessa ole piitanneet politiikasta paskaakaan, vaan ovat ainoastaan yrittäneet toistaa Cannonin ja muiden jenkkifirmojen siistiä meininkiä sen syvällisemmin asiaa miettimättä.
Mieleen jää myös kohta, jossa pommin löytyessä toimistosta tyyppi nappaa sen mukaansa ja matkaa diginäytön mukaan parissa minuutissa tornitalon ykköskerrokseen, juoksee korttelikaupalla kaupungin halki raksalle, jossa saa vielä muistaakseni luotia jalkaansa, ennen kuin ehtii heittämään helvetinkoneen viimeisellä sekunnilla käsistään. Laite tipahtaa viereiseen hiekkakuoppaan, josta kuuluvan pienen pamauksen perusteella sen tehovoima vastasi suurin piirtein parista uudenvuoden paukusta saatavaa ruutimäärää. Cat III -juttuja tämäkin.
Story of Rickysta parhaiten tunnetun Lam Ngai Kain ura tuntuu olleen täyttä vuoristorataa. Paljon nimittäin lyötiin veikkauksessa likoon myös herran ohjaajanuran alkupäähän sijoittuvan Men From the Gutterin (1983) puolesta, lopputuloksen paljastuessa lähinnä kelvolliseksi. Poliisit saalistavat huumekauppiasta Shaw Brosin tuottamassa toimintafilmissä, josta on jälkikäteen hankalaa muistaa oikeastaan mitään ihmeempää. Alussa pelattiin astetta rujompaa versiota squashista ja siinäpä se. Honkkaritoiminta alkoi tässä kohtaa olla yhtä mielekästä kuin ajatus tuhatvuotisen munan syömisestä ja vaikka tätä kimaraa oli odotettu kuin tähdenlentoa, tuntui ajatus jatkosta raskaalta kuin Maon Pitkä marssi (jonka puhemies kuulemma itse vietti kantotuolissa). Kaikki toivo ei ollut menetetty, sillä pakastimesta löytyi suklaajäätelöä.
Vaikka actionista päästiin kauas pois, jatkoi lehmän häntä vain laskemistaan Internal Affairsin yhdeksän vuotta myöhemmin valmistelleen Wai-keung Laun Raped by an Angelissa. Moniosaiseksi kasvaneen sarjan nimikin kertoo jo riittämiin sisällön limaisuudesta. Cat III:ksi luokitellussa filmissä raiskataan kerran jos toisenkin, välillä valkoinen maski päässä ja toisinaan ilman. Lain ulottumattomissa omasta mielestään oleva jätkä laittaa myös kehitysvammaisen pojan väkisinmakaamaan uhrin, sperma lentää ja joku taidettiin paloitella moottorisahalla.
Vaikka kyseessä on eksploitaatioryönää, päästään jonkinlaiseen näennäiskritiikkiin oikeussalikohtauksessa, jossa törkeän näköiseen brittiperuukkiin pukeutunut lakimies syyttää suoraan uhria raiskatuksi joutumisesta, minkä jälkeen tekijä päästetään vapauteen jatkamaan tekemisiään. Lopussa saadaan viimein vastinetta, kun seksuaalirikollinen huiputetaan raiskaamaan HIV-positiivinen nainen: hah hah haa, siitäs sait!
Nimikkorikokset kestävät pitkään ja niiden katselu innostaa kuin koiranpaskan sekoittaminen suklaakakkutaikinaan. Vaikka murhaaminen olisi lopullisempaa, on siihen suhtautuminen roskaelokuvissa helpompaa, sillä toisin kuin seksuaalirikosten kohdalla, itse en pysty ainuttakaan uhriksi joutunutta tuntematta samalla tavalla ajattelemaan mielikuvitustappamista oikeasti ulkona olemassa olevana ongelmana, jonka uhriksi tuntuu voivan täälläkin joutua kuka tahansa melkeinpä missä tahansa. Kuvitustaiteen kanssa leffalla ei juuri ole tekemistä, sillä kyseinen kohtaus esiintyy ainoastaan alun toiminnantäytteisessä maitomainoksessa.
Lähinnä mauttomalta tuntuneen Raped by an Angelin jatko-osaa ei olisi kovin mieluusti laittanut pyörimään, etenkään kellon näytettyä tässä välissä aamua noin kahta. Urheina sotureina kuitenkin jatkoimme urakkaa Raped by an Angel 2: The Uniform Fanilla (1998), joka näytti jo heti kättelyssä huomattavasti ensiosaa kämäisemmältä kaikin puolin. Alun tulitaistelu ja ruumiin piilotus antaa turhaa toivoa hieman erilaisesta lähestymistavasta. Pian taas raiskaillaan ja joku pervertikko ilmeisesti kuvittelee mielessään tyttöä vikittelemään tätä. En pahemmin enää saa päähäni yhtään mitään koko tortusta, paitsi että joku mummo hakattiin ja kaikki päättyy äkkiä naamaan iskevästä nyrkistä otettuun jäädytyskuvaan. Tämä taisi myös olla se osa, jossa eräs nainen raiskattiin portaissa.
Vaikka annoimme periksi ja kävimme tämän jälkeen unten maille, toi aamu mukanaan vanhan löyhkän. Asiaa jonkin aikaa puntaroituamme kävi selväksi se, että jos loput Raped by an Angelit joka tapauksessa pitäisi joskus katsoa pois päiväjärjestyksestä, voisimme saman tien aamiaisen yhteydessä sitten suorittaa sen kolmososan. Kakkosesta tutun ohjaaja Aman Changin Raped by an Angel 3: Sexual Fantasy of the Chief Executive osoittaa ainakin sen, että jopa näissä puitteissa pohja voi olla alempana kuin uskoisikaan. Jo pelkästään kuvaus ja editointi ovat niin amatöörimäistä jälkeä, että elokuvaa on tuskastuttavaa katsoa, minkä ohella toimistorakennuksessa tapahtuvat raiskaukset ihastuttavat lähes yhtä paljon kuin aiemmissa osissa – lähes sen vuoksi, että ne alkavat olla samantyylistä puoli-innotunta täytettä, kuin joidenkin Halloweenin jatko-osien puukotukset, eli lähinnä sitä pakollista antia, mitä varten joku moisia julkaisuja ylipäänsä katsoo.
En muista oliko kolmonen vai kakkonen se osa, jossa jätkä menetti muistinsa, lavastettiin smäigäkortsulla raiskaajaksi ja joku seonnut nainen ryhtyi lahtaamaan äijiä liukuhihnatahdilla. Emomaa Kiinaa ei joka tapauksessa enää solvata ja elokuvan romanttisiksi tarkoitetut ”normaalimmat” seksikohtaukset saisivat kovimmankin hormonihiiren muuttumaan aseksuaaliksi.
Niin se loppui ysiseiskan syndroomissa aika myös meiltä kesken, kello käski siirtymään kohti työpaikalle johtavaa bussipysäkkiä ja tämänkin sarjan episodit neljä ja viisi antavat jotain mitä odottaa joskus tulevaisuudessa, honkkarimaratonin kadonneen pojan löytyessä kaakeliuunin takaa. Jollei muuta niin ainakin tämä hikinen päivä selvensi itselleni sen, että viihdyn pyssyttelyä ja pakotettua ihon alle työntymistä huomattavasti paremmin tuon kadotetun Kaukoidän saaren kauhun ja komedin parissa.
Jk: pahoittelut mahdollisista kirjoitusvirheistä ja muusta tahattomasta henkisestä väkivallasta: ei vain riitä aika oikolukemiseen, jollei kirjoitustaktiikkaa ala tulevaisuudessa radikaalisti muuttamaan.
