Dokumenttijutut jätetään tällä viikolla vähemmälle, vaikka tätä projektia on edelleen jäljellä. En osaa lopettaa, mutta osaan vaihtaa mielenkiinnon kohteet aina mielentilaan sopivammaksi. En myöskään jaksa tämän enempää mussuttaa. Blogi on täällä taas! Olkaa hyvät kaikki kissat ja miksei myös koiratkin!
15.3.2021: Look Out, Officer! (1990)
Kong Fongin esittämä virnuileva pahis ampuu Billy Tungin esittämää poliisia kuolettavasti. Tungin haamu jää välitilaan ja alkaa kummitella Stephen Chowin keltanokka kytälle. Samalla Tungin entinen kollega Stanley Fung haistelee mestarin alttarilla kissankakkaa. Jostain syystä kostoleffaksi muuttuvassa toimintakomediassa ei ole juurin mitään järkeä. Osittain vessahuumorin puolelle menevissä kohdissa Fung piereskelee purkkiin ja myöhemmin pelkää hajujen kadonneen. Jollain vanhan mummon kusen ja näiden pierujen kombinaatiolla saadaan lopulta aikaan supervesipyssy, jolla pahat demonit pystytään muuttamaan kasarisähköksi. Sanomattakin selvää, että viimeinen vartti eli fantasiatoimintajakso on täyttä asiaa, jossa tehosteet ovat todellista taidetta. Pahaa aavistamattomille katsojille kyseessä lienee jälleen sellainen kuuluisa kulttuurishokki tai –cocktail, jossa on paljon hongkongilaiseen tyyliin sopivaa seksismiä, vaikka tosin myös epämääräinen romanttinen ja hyvin eteen ottava sivujuoni.
16.3.2021: Metallica: Some Kind of Monster (2004)
Metallican St. Anger –albumin tekoprosessia kuvaavassa dokkarissa rumpukoneen virkaa toimittava Lars Ulrich ulisee paljon. Lars muun muassa pyytää bändistä erotetulta Dave Mustainelta henkistä tukea, mutta saa pelkkää haista paskaa Davelta vastineeksi. Samalla James Hetfield käy Siperiassa ampumassa karhuja, mutta joutuu myöhemmin kirjautumaan katkaisuhoitoon pahenevan vodka-addiktion takia. Bändi on monesti revetä liitoksistaan, kun bassoa rämpyttävä Jason Newsted potkitaan pelolle Hetfieldin toimesta. Jätkät päättävät epätoivossa palkata psykiatrin treenikämpälle ja kuvausryhmän taltioimaan kaiken tämän sekoilun. Levyn teosta ei meinaa tulla mitään ja soittajien kitka on jatkuvasti musiikkia tärkeämpää. Kitaraa veivaava Kirk Hammett tahtoisi vain surffata tai viettää aikaa farmillaan, mutta Lars jaksaa ulista kaikesta ja kuvittelee osaavansa maalata taidetta. Lopulta surullisen kuuluisa levy saadaan ulos, ja rumpali-Lars on kaikin keinoin yrittänyt tehdä siitä muodikkaan. Toisin sanoen, muun bändi mielestä paskan ja tasapaksun. Sitten bändi löytää itselleen uuden basistin, soittaa keikan vankilassa ja onnistuu uusimaan nahkansa (vaikkakin helvetin tylsällä levyllä). Terapiaistuntona yli 700 päivää kestänyt rupeama on varmaankin ollut yhtyeelle elintärkeä. Dokumentti antaakin hyvän kuvan todellisuudentajun sumenemisesta ja tietyllä tapaa kusipäisestä toiminnasta, joka lopulta jollain ihmeen ilveellä johti Metallican pelastukseen. Sopii myös niille, jotka eivät Metallican musiikista erityisemmin piittaa.
17.3.2021: The Mad Monk (1993)
Tutkimusmatka Shaw Brothersien haudalle ja Stephen Chow’n kehtoon jatkukoon. The Mad Monkissa Chow esittää jotain jumalaa, joka passitetaan jumalten ja yhden dalmatialaisen toimesta kuolevaiseksi maanpäälle todistamaan erinomaisuuttaan. Järjettömyyksien sarjassa mukaan tulee miesvauvaksi vanhan eukon mahassa pikavauhtia kasvanut pallinaama, joka puristelee torilla tissejä maidon toivossa. Hulluttelu ei lopu tähän, kun ruttoa sairastava Anthony Wongin kerjäläinen sekoilee ja tietysti kerjää. Meno ja meininki ovat absoluuttista mielipuolisuutta, jonka juonesta ei ota mitään tolkkua. Lopussa Chow tekee luurankojen luista taikapölyä, jolla hän kirjoittaa loitsuja seinille. Jostain tyhjästä paikalle ilmestyy raakalaismainen Pulgasari, joka pistää kaikki talot paskaksi. Viimein elokuva päättyy tähän mittelöön, jonka jälkeen Chow palaa takaisin taivaaseen ja hänet kruunataan jumalten jumalaksi.
Joku leffan nähnyt voi tulla kerskumaan minulle, että ymmärsin kaiken aivan väärin, mutta se ei tällä hetkellä kiinnosta minua ollenkaan.
TERVETULOA TUPAAN
19.3.2021: Bruiser (2000)
George A. Romeron tylsässä kauhujännärissä Jason Flemyng on kiltti ja uskollinen aviomies, jonka vaimo päättää pettää häntä hänen pomonsa kanssa. Pomoa esittävä Peter Stormare on vitun sekaisin ja naisten mielestä hänen kullinsa on ottanut steroideja. Flemyngin kiltin miehen imago karisee pois, kun hän laittaa kasvoilleen valkoisen naamarin ja aloittaa murhasarjan. Psykologista pohdiskelua ja heikkoa tarinankerrontaa yhdistelevä Bruiser on Romeron jämätuotannon pohjanoteeraus, jonka parissa ei viihdy erityisen hyvin. Näin vuosien jälkeisenä uusintakatseluna ainoastaan loppuhuipennuksen surrealistinen sävy, Stormaren sekoilut ja Misfitsien keikka jaksoivat enää ilahduttaa. Kokonaisuus on silti auttamatta vaivaannuttavan huono.
19.3.2021: Kaapattu (2019)
Koska olemme muuttaneet uuteen uljaaseen kotiimme, päätin kutsua toverin ja Kuvaputken toisen paheksuntaa herättävän osapuolen vierailulle. Joskus vuoden lopussa yritimme katsoa Ugandan poikien taidetta pikkuisissa joulussa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Joten nythän siihen oli kunnon mahdollisuus, koska uusi kotimme tarjosi siihen verrattain hyvän audiovisuaalisen syyn. Kaapatusta ei voine silti sanoa mitään, sillä sitä ei löydy edes IMDb:stä. Siitä on muutenkin saatavilla hyvin vähän tietoa, mutta mitä ilmeisimmin juonessa, joku pikkurikollinen kidnappaa jonkun rikkaan jannun tyttären lunnaiden toivoissa. Järjettömän tylsässä, noin 40 minuuttia kestävässä filmissä, ei tapahdu mitään. Pojat ovat selkeästi opetelleet muutaman kungfu -liikkeen suoraan Bruce Leen leffoista, mutta mitään muuta mainitsemisen arvoista tässä ei ole.
19.3.2021: Gemini (1999)
Shin’ya Tsukamoton ohjaamassa leffassa mässäillään heti alkuun iljettävällä kuvastolla, kun kuolleet rotat lojuvat jossain verisessä mössössä. Tämä ei eritoten innostanut ruokailemaan, vaikka olimme kurkkuharjan kanssa hakeneet kebab-eläintä paikallisen nakkikioskin uumenista. Gemini ei ehken sopinut tällaiseen tilanteeseen muutenkaan, kun perinteinen paskanjauhanta oli mukavampaa ajanvietettä kuin itse elokuvaan keskittyminen. Tsukamoton yhteiskuntakriittiset pandemiavisiot ja hirviösekoilut lienee parempi katsella joskus uudestaan, koska niiden surrealistinen sävy ja äänimaailma olivat keskittymisen puutteesta huolimatta varsin miellyttävää katseltavaa.
19.3.20201: Zumbalu (2019)
Silloin pienissä jouluissa kesken jäänyt Zumbalu… Siihen palaamisen syy oli, että meillä oli vielä hetki aikaa. Päätimme katsoa leffan loppuun maahantuojan kommenttiraidalla, joka oli oikea päätös. Tällä tavoin julkaisun olemassa oloon päästiin syventymään paremmin. Leffassahan on myös selkeämpi draamankaari, kun paikallisen orpokodin uusi johtaja on sadistinen, puuroa mukista hörppivä ja lapsille piiskaa antava kusipää. Elämästä opitaan kolme vartin keston aikana paljon ja lopussa lasten kapina saa kusipään muuttamaan toimintatapojaan. Maahantuoja tiesi myös kertoa, että tämän elokuvan tekijät saivat minun ansiostani kahdeksan pullollista virvoitusjuomia. Joten tämän DVD:n hankkiminen ei ollut aivan turha juttu.
EPILOGI, VIROLOGI & PLOKI
21.3.2021: Tammy and the T-Rex (1994)
Vietimme lauantaita pienessä maistissa ja pienessä seurassa. Sauna lämpeni, söimme hyvin ja kuuntelimme pikkutunneille asti musiikkia. Etenkin Laibachin Final Countdownia ja viimeisenä Mortal Kombatin soundtrackia. Mutta mitä minä teille tästä kerron? Piti nimittäin tulla kertomaan Tammy and the T-Rexista. Hommasin tuossa taannoin kyseisen kulttielokuvan 101filmisin julkaisuna. Mölleristä johtuen ajattelin sen olevan rattoisaa aamuviihdettä, kun lapsikin kerran oli mummolassa viettämässä laadukkaampaa aikaa.
Itse leffan juonestahan ei voine juurikaan sanoa mitään järjellistä. Jonkinlaisena teinikomedian ja lastenfilmin sekasortona tehosekoittimeen vatkaantuva tarina on lievästi sanottuna kummallinen. Niukoissa vaatteissa vartoloaan näyttelevä, Denise Richards, esittää Tammya, joka on ihastunut amerikkalaista jalkapalloa pelaavaan teini-idoli Paul Walkeriin. Kapuloita romanssiin heittää Tammyn entinen poikaystävä, joka erään välikohtaukseen jälkeen syöttää Walkerin safariajelun leijonille. Samaan aikaan joku hullutiedemies haluaa ihmisen aivot mekaaniselle dinosaurukselleen. Kuin tilauksesta koomaan vaipuneen Walkerin aivot kelpaavat tähän paremmin kuin hyvin. Tästä alkaa se kulttimaineeseen noussut setti, jossa robotti T-Rex painelee pitkin pikku kaupungin katuja ja splattaa menemään.
Josta päästääkin siihen, että osa eloluvan kulttistatuksesta tulee sen väkivaltaisesta sisällöstä, joka aikanaan leikattiin pois, mutta on nyt myöhemmin liitetty takaisin kera loistavan kuvanlaadun. Absurdi kokonaisuus on vallan mainiota komiikkaa tahattomasti kuin myös ihan tahallisestikin., kun jostain syystä mukana hengaa myös homoseksuaali afroamerikkalainen…
Krapulassa katsottuna leffa tosin jäi vähän puhaltelun alle, vaikka sen kanssa vietetty aika hyvin nautinnollista olikin. Pitänee joskus katsoa leffa vaimon kanssa, joka makuuhuoneesta kuunteli, kuinka katson jotain lastenleffaa. Selitin hänelle tämän tapauksen ja se hämmensi häntä. Tähän päättyy turpaantulijaiset. Palataan viikon päästä matkalle, joka ei koskaan lopu.
