Kuvaputken ensimmäisen plokitekstin julkaisusta tulee tänään torstaina 25.3. kuluneeksi kaksi vuotta. Mitään järkevää suuntaa tälle kirjoittelulle ei näiden vuosien aikana ole vakiintunut, mitä nyt olen yrittänyt paeta päiväkirjamaista muotoa ja kerran pai yrittänyt myös koota juttuja hieman yhtenäisemmän teeman alle. Uusimpana ajatuksena olen päättänyt ainakin nyt alustavasti koota katsomani mainstreamimmat jutut lyhyesti yhden otsikon alle ja keskittyä ensisijaisesti rustailemaan diipadaapaa niistä itseäni enemmän kiinnostavista nimikkeistä – saas nähdä jätänkö nämä jutut, joista koen tekstiä netissä ja kansien väissä olevan jo riittämiin, jossain välissä kokonaan pois.
Mutta se siitä. Kuvaputki pysyy siis edelleen elokuvaplokien Don’t Go in the Woodsina, eli tylsänä ja heikkotasoisena sekä hyvää makua vastustavana video nasty -törkyilynä, jonka olemassa olosta kukaan järkevä ihminen ei edes tiedä. Näillä puheilla keskityn nyt juhlistamaan seuraavaa kaksivuotissuunnittelemattomuuttamme pimeyden sydämessä elokuvataidetta katsomalla ja jäätelöä syömällä.
Niin ja menkööt tämä sitten syntymäpäivälahjasta:
Itseäni vanhempaa eurooppalaista seksi- ja kauhutörkyä käsittelevä Immoral Tales -kirja löytyi Kierrätyskeskuksesta kohtuullisella neljän euron hinnalla. Samalla reissulla vilkaisin myös paikan muita hyllyjä ja koppasin matkaani sekä Fortune Starin julkaisun Jackie Chan -toimintakomediasta Police Story 2 että ilmeisesti paskan, mutta näkemättä jääneen Pimeän uhan: olivat yhteensä euron. Siinä sivussa ostin vielä entuudestaan pelihyllystäni puuttuneen Trivial Pursuit Masterin kuudella eurolla. En voi sanoa rahojen menneen hukkaan.
Ja sitten hieman viimeaikaisia filmejä, olkaatte ystävällisiä.
Setä Tumpun tuvassa
Gemini (1999)
Kävin tupatarkastamssa Kuvaputken toisen toimittajan, monsieur Tumpin uuden luolan ja katsoimme siinä samalla muutaman elokuvankin.
Tetsuosta parhaiten tunnetun Shin’ya Tsukamoton Gemini vaikutti kantensa perusteella jonkinlaiselta komedialliselta gorillaelokuvalta, mutta olikin sitten jotain ihan muuta. Oli erityisen hauska käydä käsiksi jugurttikastikkeessa uivaan ja runsalla valkosipulimajoneesilla höystämääni vönerannokseen, kun leffan ensimmäiset kuvat esittelivät matojen valtaaman siiselin mädäntynyttä ruumista. Piaskanjauhannan vuoksi itse juoneen oli vaikea päästä sisälle, mutta jonnekin viime vuosisadan alkupuoliskolle sijoittuva filmi sopi ainakin hyvin korona-aikaan, sillä myös siinä riehui ilmeisesti joku pandemia ja pari tyyppiä käytti myös kasvomaskia. Surrealistinen taidepläjäys muistutti hetkittäin vahvasti Tetsuon tyyliä ja sen yleinen sävy tuntui jutustelusta huolimatta ahdistavalta. Itse apinaa ei oikeastaan nähdä, mutta eräs henkilö alkaa yhdessä kohauksessa kasvattaa tähän viittaavaa karvaa naamaansa. Lopussa nähdään myös ne kaksoset. Ehdottomasti toisen katselun arvoinen omituisuus, jolla voisi olla mitä parhaat mahdollisuudet aamuyön elokuvaksi.
Kaapattu ja Zumbalu (2019)
Katsoimme myös kaksi ugandalaista kolmen vartin kotivideoräpellystä, jotka muuan suomalainen alan harrastaja on tuonut maahan, kääntänyt ja julkaissut. Who Killed Captain Alexin ja Bad Blackin jälkeen odotukset olivat korkealla, mutta valitettavasti lopputulos muistutti kummassakin tapauksessa enemmän sitä, mitä Supamodo-lastenleffan kylässä pikkutytön iloksi kuvataan. Kumpaakaan ei voi sanoa intohimoiseksi äksön päkked muuviiksi, Film Joker ei huuda tapahtumien päälle eikä CGI-tehosteita tai sitä oikeaa mielisairaalameininkiä ole luvassa. Valitettavasti myös itse julkaisutkin ovat vähän sinnepäin, sillä kuva vaikuttaa olevan väärällä nopeudella levyllä, jota oma DVD-soittimeni ei viime vuoden loppupuolella edes suostunut tunnistamaan.
Kaapattu, joka perustuu tositapahtumiin, esittää kestonsa ajan karatepotkuja veteleviä tyyppejä ja juonesta selvisi sen verran, että joku on ilmeisesti kidnapattu. Zumbalu tuntuu jo hieman paremmalta, sillä siinä orpokodin ilkeä johtaja hakkaa poikia kepillä perseelle ja juo iljettävän näköistä puuroa, mistä inspiroituneena skidit kaatoivat tämän päälle jotain kusta ja ampuivat myös ilkimyksen silmiin pippuria. Hauskimmassa kohtauksessa mies ahdistelee kylätiellä juoksevaa lenkkeilijää. Mustan ja valkoisen miehen välillä tulee kielimuurista kumpuava väittely (vitsi joka jää täysin auki suomalaiselle, on kuulemma hyvin hauska ugandalaisen katsojan näkökulmasta), jonka myötä kuntoilija vaikutti niin vihaiselta että aloimme leikittelemään ajatuksella, tiesikö hän elokuvanteosta ylipäänsä kuinka paljon. Lopussa oikeus voittaa monellakin tapaa, sillä katsoimme leffan maahantuojan kommenttiraidalla ja tämä selitti, että ohjaaja sai Tumpin maksamilla rahoilla kahdeksan pullollista virvoitusjuomaa. Jo vain, jo vain. Tekijöillä sentään on ollut videokameran lisäksi ilmeisen hauskaa aikaa.
Tyranno’s Claw (1994)
Aina välistä on pakko hieraista silmiä ja miettiä, mistä harakanpesästä tämänkin elokuvan taas onnistui kaivamaan. Eteläkorealainen Jurassic Parkin ja Luolakarhun klaanin hybridi on näitä yhteen aikaan runsaammin katselemiani luolamiesfilmejä, jotka eivät sisällä dialogia laisinkaan, jollei örinää ja mölinää sellaiseksi halua laskea.
Tyranno’s Clawissa ei varsinaisesti ole juonta. Alussa lannevaatteisiin sonnustautuneet möllit uhraavat heistä yhden valtavalle allosaurukselle, sitten härnätään porsasta ja syödään lihaa, josta parhaat palat on varattu yksin luolan varjoissa elävälle, peikolta näyttävälle päällikölle. Yhtään paremmin voivalta ei kenenkään muunkaan naama kyllä näytä, vaan naisia lukuun ottamatta kaikilla hahmoilla törröttävät suusta muoviset huumorihampaat. Jossain kohtaa eräs neitonen joutuu pakenemaan kylästä raakalaiset kintereillään ja lopussa dinosaurukset mellastavat huolella. Lastenleffaksi mainitussa teoksessa lentää veri ja kauhunhuudot raikuvat.
Tyranno’s Claw on pullollaan erikoisia, mitenkään mihinkään liittymättömiä kohtauksia, joissa yhdessä ylös kiipeävä luolamies pieraisee toisen naamaan asialle iloisesti höröttäen ja toisessa eräs heimon tyypeistä vaikuttaa istuvan kyykkykakalle, jolloin ”veikeä” hirmulisko pomppaa esiin kiven takaa ja lähtee ajamaan vauhkoontuneesti ölisevää apinalaumaa takaa pitkin maailmaa ennen jumalaa. Osa kohtauksista, kuten täysin turha vuohen kiusaaminen on kopioitu sellaisinaan Steven Spielbergin dinoleffasta, koska, no… jos ne toimivat siinä, ehkä ne takaavat menestyksen myös meille? Kumipukumiehet hyppelevät eikä kuollutta emoaan tämän ruumiin ääressä surevan pienen triceratopsin mylvinnästä osaa sanoa, riipaiseeko se sydämestä vai saako repeämään lailla temppelin esiripun Jeesuksen kuolinhetkellä.
Messiah of Evil (1973)
Katselin tämän aiemmin tietämykseni ulkopuolelle täysin jääneen pikku kauhupätkän kahdessa osassa, ensimmäisen työpäiväni jälkeen noin kello kolmesta neljään yöllä, jolloin väsymys otti vallan ja jouduin antamaan periksi, ja toisen puolen aamulla herättyäni. Aamuöinen utuinen katselu meni melko hyvin ohi, mutta sumeiden silmien läpi nähdyt utuiset kuvat ja äänet tuntuivat niin kiehtovilta, että laitoin masiinat pois päältä ihan vain siksi, ettei muisto elokuvasta jäisi toissaöisen unen tasolle: sikäli en tiedä oliko ratkaisu hyvä, sillä kokemuksena ensimmäinen puolisko oli huomattavasti toista vahvempi.
Juonessa nainen lähtee etsimään kadonnutta isäänsä merenrannalla nököttävästä pikkukaupungista, jossa tapahtuu surrealistisia ja epäluuloa herättäviä asioita. Esimerkiksi kohtaus, jossa gimma hyppää kyytiä tarjoavan miehen autoon, jonka lavalla on tyhjin silmin jonnekin yöhön katsovia tyyppejä ja järkyttyy miehen mussuttaessa ratissa jotain rottia, on hykerryttävä. Voimakkaimmat painajaissävärit saadaan kahdesta skenestä, jotka ovat samaan aikaan sekä makaaberilla tavalla huvittavia että teoreettisella tasolla riipivän pelottavia.
Näistä ensimmäisessä bööna astuu tyhjillään olevaan supermarkettiin, jonka käytävillä vaeltelee aikansa, kunnes löytää joukon ihmisiä lihatiskiltä ahtamassa raakaa kudosta suuhunsa. Katseet kohtaavat ja aika pysähtyy. Äkisti nainen lähtee juoksemaan karkuun ja zombimainen asiakaskunta rynnimään tämän perään. Tässä välissä katsojalla ei ole tietoa siitä, mitä hittoa nuo haluavat, sillä koin puoliunen läpi tytön olevan jollain lailla tärkeämpikin päähenkilö ja olin varma hänen selviämisestään. Kaupan ovet on laitettu lukkoon, eikä takaa-ajettu saa niitä auki. Hän ryntää alati kasvava ahdistelijajoukko perässään hyllyjen väliin, jossa nämä piirittävät hänet ja – pistävät tämän poskeensa.
Mikä voi shoppailureissulla mennä pieleen? Inhoan kauppakeskuksia sydämeni pohjasta ja voisin vitsillä vastata, että juuri jotain tällaista.
Toinen kohtaus noudattelee aika lailla edellisen kaavaa ja on jollakin tavoin jopa sitäkin hirtehisempi sekä leffateatteria toisena kotinaan pitävälle hytisyttävämpi. Nainen ostaa popparit ja menee ainoana asiakkaana pimeään saliin istumaan. Valkokankaalla pyörii koomiselta skeidalta vaikuttava B-luokan länkkäri Aavekaupunki, jonka loputtomat tappelut ja ammuskelut yhdistettynä yleiseen kökköyteen saavat hymyilemään. Hiljalleen teatteriin alkaa valua poissaolevan oloista asiakaskuntaa, kunnes flikka huomaa äkisti salin olevan täynnä – tästä päästäänkin sitten Lamberto Bavan Demonsin tunnelmiin.
Ehdottomasti katselunarvoista kummallisuutta, jonka voisin ehkä itsekin ajatella tsekkaavani vielä joskus toistamiseen. Lopun flambeeraus tuntui jokseenkin yhtä ilkeältä, kuin Yhdeksännen portin vastaava.
Kaksipäinen hirviö (1972)
No voi vanha vihtahousu ja muutama muutakin isosorkkaista! Laatuohjaaja Lee Frostin blaxploitaation alueilla liikkuvassa The Thing with Two Headsissa vanha valkoinen rasisti on kuolettavasti sairas ja tälle ollaan suunnittelemassa jatkoaikaa. Taustalla on pienimuotoinen eläinkoe, jossa gorillalle ommellaan olalle yksi lisäpää. Valitkaa arvoisa lukija, kumpi on parempi kysymys: miksei virheistä voi ottaa oppia kyseisen apinan menettäessä hermonsa ja kaataessa raivon vallassa hyllyjä, kunnes löytää käsiinsä banaanitertun, vai kelle edes tulee mieleen kokeilla mitään tällaista? Joka tapauksessa herrarodun ylväälle edustajalle ei meinaa löytyä sijaisruumista ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää kuolemantuomiota syyttömänä odottava musta mies, joka henkensä säästääkseen suostuu lääketieteellisen kokeen kaniiniksi. Tämän jälkeen leffan sisin kiteytetään mitä parhaiten rasistin avatessa leikkauspöydällä silmänsä ja huutaessa raivoissaan, onko tämä olevinaan jonkinlainen vitsi.
Kaksipäinen hirviö ei tule toimeen itsensä kanssa ja pääsee tietysti myös pakoon. Valitettavasti sen sijaan, että sekasikiö alkaisi terrorisoida maaseutua, se lähinnä ajelee moottoripyörällä ympäriinsä eikä suunsoiton ohella paljoa muuta tapahdu, kuin jokunen autonromutus. Lopussa kaukasialainen kaali viimein saadaan nakattua mäkeen ja afrojengi ajelee kohti lopputekstejä iloisesti laulellen. Hulvattoman alkupuoliskon jälkeen ideaansa laiskasti hyödyntävän leffan käsittämättömin puoli on se, ettei tämä suinkaan ole lajissaan ainoa: Anthony M. Lanzan edellisvuoden Uskomaton kudossiirto, josta Bruce Dern ei kertomansa mukaan koskaan saanut luvattua palkkiota, hyödyntää lukemani mukaan samaa vetypomminvarmaa ideaa!
A Dragonfly for Each Corpse (1975)
Paul Naschyn hoviohjaaja Léon Klimovskyn espanjalainen giallomukaelma on kieltämättä osoitus huonosta mausta ja hyvien tapojen vastaisuudesta. Suoraviivaisesti etenevässä ja koukeroisen selittelynsä osalta aivoja solmivassa leffassa veri alkaa lentää heti ensimetreiltä, Milanossa riehuvan murhaajan pistäessä kirveellä psykedeelisesti sisustetuissa kämpissä asuvia heroiiniaddikteja, ilolintuja, parittajia ja muita laitapuolen kulkijoita sopivasti lounasostoksillaan olevan pikkurouvan paketin käärepapereihin mahtuviksi, ja jättää jokaisen ruumiin viereen käyntikorttinaan sudenkorentoa esittävän figuurin. Tähän Naschyn tulkitsema viiksekäs ja sikaria alvariinsa pureskeleva poliisietsivä hohottaa, että tappajahan vain siivoaa kaupunkia.
Miehekäs meno hallitsee törkyistä elokuvaa. Esiliinaan pukeutuneen Naschyn tehdessä eräässä kohtauksessa ruokaa tämän vaimo nauraa hänelle ja kutsuu tätä leikkisästi suurin piirtein pikku keittäjättäreksi, onhan kokkaus todella feminiinistä hommaa. Elokuvan homohahmo heiluttelee pientä käsilaukkua, puhuu heleästi ja tervehtii naisia lempeän innostunein huikkauksin, transvestiitti puolestaan sekoaa paljastuttuaan ja ajelee yössä kylpevän, tyhjän tivolin vuoristoradassa ympyrää poliiseja ampuen. Naschy myös suhtautuu rouvansa murhapäätelmiin vähättelevästi pelkkänä naisenlogiikkana ja on vähän väliä pistämässä roistoja pataan nyrkein.
Toisaalta jos suhtaudut A Dragonfly for Each Corpseen paheksuen, osoitat vain oman tyhmyytesi. Leffaa ei näet voi ottaa vakavasti oikeastaan missään välissä ja jo mainitun huvipuistosekoilun ohella sen tärkeitä hetkiä ovat mm. Naschyn kimppuun kujalla hyökkäävä, natsiunivormuihin pukeutunut viiksekäs ”nuorisojengi” ja kohtaus jossa pariskunta juhlii jeparin synttäreitä. Ovikello soi, vaimo laulaa todella pihalla olevan dubbaajansa kangertelevalla äänellä pari säettä ”Happy Birthdayta”, kunnes kröhähtää jotakuinkin ”hmmm… joo” ja ojentaa Naschylle kuriirin tuoman valtavan paketin. Äijä avaa sen, kirkaisu kaikuu asunnossa ja kamera kuvaa sisälle kauniilla nauhalla koristeltuun laatikkoon: voi vittu, toivoton tyrä! Joku on mennyt sekoittamaan lahjat kirjaimellisesti päittäin, postin kannettua pollarille Sudenkorentomurhaajan onnittelukortilla varustetun huumediileri Muhamedin irtileikatun pollan!
Loukkaavinta leffassa ovat erään asunnon seinällä olevat norsun syöksyhampaat, joita ei voi enää laskea elokuvantekijöiden tai kohderyhmän mölliyden piikkiin meneväksi harmittomuudeksi.
Noiduttu sydän (1987)
Kuulun näemmä taas pahasti oppositioon ollessani niitä harvoja, joiden mielestä Noiduttu sydän oli aika kamalaa paskaa.
Tarinasta sen verran, että Robert De Niron esittämä epämääräinen mies palkkaa Mickey Rourken näyttelemän yksityisetsivän kaivamaan esiin maan alle kadonneen laulajan, joka on tälle velkaa. Salapollari huomaa pian olevansa tulilinjalla, tämän tutkimusten siirtyessä New Yorkin kaduilta syvän etelän New Orleansiin.
Aloitetaan hyvistä puolista. Ideahan Uhrijuhlan pääteemaa kierrättävässä leffassa on oikein hyvä. Voodoo, musta magia ja saatananpalvonta kiinnostavat aina, Louisianan maisemista ja meiningistä on revitty kaikki mahdollinen romantiikka irti, eivätkä musiikit enää voisi paremmiksi mennä. Lähtökohdat ovat siis kunnossa ja niistä olisi voitu saada aikaiseksi pieni mestariteos. Mutta mikä meni pieleen?
Ensimmäinen asia lienee mysteerin täydellinen yllätyksettömyys. Katsoja arvaa heti ensi kohtaamisella, että De Niro on itse saatana ja hieman myöhemmin Rourken puolestaan edustavan sitä uhrilahjaa, joka tulee kokemaan kohtalonsa elokuvan lopussa. 1950-luku ei välity kuin kulisseista ja pätkä tosiaan tuntuu vain ja ainoastaan lavastetulta, 1980-luvun puskiessa märkänä läpi jokaisesta huokosesta. De Niron makeilu herra sarvipäänä ei todellakaan ole huonoa, muttei myöskään uhkaavaa, tuntuen lähinnä samantasoiselta hupsuttelulta, kuin Al Pacinon vastaava rooli Paholaisen asianajajassa.
Pahin on kuitenkin Rourke. Hänestä ei kauniisti sanottuna ole osassaan yhtään mihinkään. Siinä missä jonkun Humphrey Bogartin pelkkä esiin astuminen tuo katsojalle varmuuden tämän karismasta ja kovaksi keitetystä luonteesta, tuntuu Rourken hahmo alusta loppuun epävarmalta, isottelevalta pikkunilkiltä, joka on lukenut liian monta kioskidekkaria ja yrittää vetää näistä opittua roolia aina ulkoista habitustaan myöten. Rääpäleen uhoaminen, makeilu ja uhkailu on yhtä uskottavaa kuin eilen näkemäni jonnen, joka energiajuomatölkki kädessään huusi toiselle ”jollet sä tuu takas sä oot gay!”, ja tämä kulminoituu täydellisesti kohtauksessa, jossa Rourke alkaa kiusaamaan poliisia, jonka huomaa kollegaansa aremmaksi: hei, tuohan on nössömpi kuin minä, voisi vähän töniä sitä!
Tämän voisi ymmärtää hahmonrakentamisena, että jotta Rourken etsivästä olisi tarkoituksella haluttu tehdä säälittävä luuseri. Tätä ei kuitenkaan tue esimerkiksi se, että karismattomuudesta huolimatta esimerkiksi hänen naistenmiehen leikkimisensä tuottaa tulosta, eivätkä friidut yksinkertaisesti pysty olla kaatumatta tämän mikkihiiren alle aina pellen heittäessä näille limaista flirttiään. Hahmosta onkin vaikea sanoa, onko siitä silti yritetty rakentaa niin vastenmielistä, että jenkkiyleisö pystyisi hyväksymään vääjäämättä käyvän antisankarin lunastamisen: riitaa haastava etsivä ei pärjää (monesti itse aloittamissaan) tappelussa kuin vanhoille papoille (ei edes pienelle koiralle), hänen vastakkaisen sukupuolen kuola valuen suoritettu puhuttelunsa on kuin lihatiskillä notkumista ja kehtaapa perseensä etelään raahannut mulkku vielä halveerata paikallisten tapoja sekä käyttäytyä oikeastaan joka tilanteessa siihen malliin, että hänen pikaista päiviltä pistämistään suoranaisesti odottaa. New Orleansissa jätkä vielä syyllistyy pedofiliaan, joka lopulta lavennetaan insestiksi – arvoitukseksi jää, onko kasarin loppupuolen amerikkalaisen yleisön mielestä ollut ihan ok, että neljää kymppiä lähentelevä limanuljaska yhtyy 17-vuotiaan tytön kanssa.
Niin jaa, lopun selittelykohtaus De Niron esittämine paljastuksineen on munaton, mutta tämän ja eritoten paikalle kiikutetun pikkulapsen keltaisena kiiluvat demonisilmät sentään saivat purskahtamaan nauruun. Veriteot ovat sikäli makaabereja ja sadistisia, mutta niitä on vaikea ottaa tosissaan katsojan lähinnä vuoroin puhistessa ja vuoroin hymyillessä sille, että tuon tunarin ammattimaisuus on kyllä jälkeen jääneen kaaoksen suhteen verrattavissa Pat ja Matiin.
