Niin on jälleen yksi viikko takana ja sen myötä jopa tukullinen uusia elokuvia kirjattu sivistykseeni. Suoraan sanoen alan hieman miettimään, kun koen ajan menneen aivan pirullisessa hektisyydessä, työpäivien venyneen pahimmillaan 16 tuntiin ja olon paikoitellen olleen loppuunpalamisen partaalla, mistä niitä leffoja päiväkirjaan putkahtelee: tällä kertaa vaivaiset 14 kappaletta, joka sekin toisille, normaaleille ihmisille taitaa vastata koko vuoden saldoa. Mutta eipä elämä intohimotta ole elämisen arvoista: joku toinen saa tyydytyksensä tuijottamalla miljonäärejä potkimassa jalkapalloa, minä ilmeisesti sitten katsomalla kolmituntisen Raamattu-filmin. Aluepäällikkö Kristian Arjea siteeratakseni: ”Sieg Jeesus! Aamen!”
Vapaapäiviä tälle viikolle siunaantui periaatteessa yksi kappale (sekin kyseenalainen), joten on luonnollista että näin jo ensimmäisen, maanantaina katsomani rainan töiden ohessa. Cine Aasian lisänäytöksessä pyöritetyn kiinalaispätkä Long Days Journey Into Night (2018) oli puoliksi kolmiulotteisena esitetty mysteeri, jossa tyyppi haahuilee etsimässä muuatta naista, jonka olemassaolo tuntuu paikoitellen illuusiolta. 3D-vaihteen käynnistyessä öisessä, karnevaalivalaistuksessa kylpevässä miljöössä ja monesti ikään kuin hahmojen vanavedessä nähtävä leffa tuo mieleen Gaspar Noen Enter the Voidin, mitä vaikutelmaa esimerkiksi psykedeelinen lentokohtaus korostaa. Kolmas ulottuvuus ei tunnu väkisin pintakiilloksi liitetyltä ja Long Days Journey Into Night toimiikin melko hyvin eräänlaisena, ehdottomasti elokuvateatterin katselupaikakseen tarvitsevana ”osallistuvana” taiteena. Silti mikään elämää suurempi trippi se ei ole.
Koska oli maanantai, jatkoin sitä vielä katsomalla väsymyksestäni huolimatta alle puolituntisen findie-tuotannon Rasvainen tiistai (2014), jonka olin saanut muistaakseni joululahjaksi Laajakuvassakin seikkailevalta toimittaja Nykäseltä. Eloon havahtuvilla sarjakuvaruuduilla takaumina kerrottu pienimuotoinen rikoskomedia ottaa vaikutteitaan maailmalta, esittäen meille pari jyväskyläläistä pikkurikollista, joilla menee sukset ristiin venäläismafian ja (ties mistä mukaan saadun) Ilkka Koivulan esittämän pomonsa kanssa. Rasvaista menoa riittää, ihmisiä tungetaan lihamyllyyn, ärräpäät lentävät ja ilmapiiriä yritetään pitää radikaalina ja irroittelevana, mutta yksinkertainen idea ja tylsähköt, stereotyyppiset hahmot eivät lopulta kanna kuin nippa nappa niukin naukin lyhärin loppuun saakka. Suurempaa pointtia koko hommalle on vaikeaa löytää, tuskinpa tämä oli tarina, joka Rauli Ylitalon oli pakko päästä kertomaan. Kun muukaan anti ei pääse pähkähulluudessa tai tekemisen meiningissään edes lähelle Nato Commandon tai Miehen Hervannasta kaltaisia findie-helmiä, on lopputulos parhaimmillaankin ”ihan kiva” harrastelijaelokuva, jota tuskin tullaan mitenkään liikaa tulevaisuudessa muistelemaan.
Sitten itse tiistaihin. Vilkaisin 35-millisen filmin pyörittämisen yhteydessä La rabbia di Pasolinin, joka valitettavasti paljastui vain Pasolinin ja Giovanni Guareschin yhteisteos La rabbiasta (1964) vuonna 2008 leikatuksi viritelmäksi. Guareschin kuuleman mukaan hyvinkin rasistinen osuus on poistettu ja käsittääkseni korvattu Pasolinin monologeilla. Uutismateriaalista kasatut kuvat yhdistettyinä runollisiin ajatelmiin sentään toimivat vallan mainiosti, jopa makaaberia euforiaa luoden, jolloin ärsytys alkuperäisteoksen näkemättä jäämistä kohtaan tosin kasvaa ennestään – en voi kieltää, että Guareschin rähinöinti sai jo pelkällä todistetulla olemassaolollaan mielenkiintoni heräämään, sillä onhan erityisesti vuosien takainen poliittinen epäkorrektius monesti paitsi historiallista perspektiiviä laajentavaa, parhaimmillaan myös törkeydessään aivan hulvattoman koomista. Itse ainakin nauroin Orionin vuosien takaisessa Shock Point -maratonissa, jonka eräässä 60-luvun mondossa suomenkielinen kertoja lateli toruvalla äänellä ja selkeästi täysin varmana asiastaan niin paksua rasismia, että moinen käntyi jo itseään vastaan silkkana surrealismina. Samana iltana taisin katsoa vielä Lennart Meren parikymmentäminuuttisen dokumentin Samaan, vuonna 1977 filmatun mutta 1997 ensi-iltansa saaneen leffan, jossa toisen projektinsa parissa työskennellyt Meri ryhtyi kuvaamaan pohjoisilla alueilla elävän shamaanin taikamenoja.
Keskiviikkona pidin siivous- ja kokkausbileet, joiden taustalle sopivat aina mitä mainioimmin pyörimään kotimaiset elokuvat, joissa harvemmin tapahtuu oikeasti mitään kovin konkreettista, mutta joiden dialogia pystyy kuitenkin kuuntelemaan ja kohtauksia seuraamaan syrjäsilmällä niin, että juonesta pysyy täysin kärryillä. Aloitin inhokkiohjaajiini kuuluvan Hannu Lemisen Helena Karaa ja Tauno Paloa tarjonneella filmillä Puck vuodelta -42, jossa konttorineiti ajautuu taiteilijoiden sisärenkaaseen ja saa näiltä leffan otsakkeenakin olevan lempinimen Shakespearen näytelmän mukaan. Lopulta juonikuvio on jälleen se sama: nainen ja Palon tulkitsema muusikko ihastuvat toisiinsa, naisella on menneisyys, jota kiristävä miehenniljake yrittää tuoda esille, lopulta totuus tulee julki, nainen saa anteeksi ja niin edelleen. Tällä kertaa syyllisyyden tunteen kohteena on avunanto synnytyksessä, joka päättyy vauvan kuolemaan. Kristittyä jeesustelua taisi muuten olla tässäkin leffassa, joskin se alkaa näin loppuviikosta sulautumaan mielessäni yhteen ”niiden muiden” kotimaisten ajan tuotteiden kanssa, joita erottaa toisistaan lähinnä elokuvan nimi ja tässä tapauksessa harvinaisen tyylikäs, sisältöön mitenkään liittymätön juliste. Aloin myös lauantaina lukemaan, asiasta puheen ollen, Kari Uusitalon sota-ajan filkkoja käsittelevää kirjaa Ruutia, riitoja ja rakkautta, joka tätä oikolukiessa onkin jo saatu loppuun.
Ai että tämä tietokoneen ääressä istuminen muuten tekee hyvää niskoille ja selälle. Voisin melkeen yrittää tykittää tämän raportin loppuun kuin maantiekiitäjä, jotta pääsisin ylös tästä piinapenkistä, simpura soikoon.
Koska leivoin keskiviikkona myös omenapiirakkaa, katsoin heti samaan syssyyn toisen, tällä kertaa aidosti surkean suomikuvan. Pekko-sarja on kaikessa vammaisuudessaan, kankeudessaan ja tylsyydessään saanut minut arvostamaan jopa Uuno Turhapuroa kotimaisen kulttuurin sanansaattajana aivan uudella tasolla ja tämän Timo Koivusalon ja Visa Mäkisen oikeussaliin asti tärkeytensä vuoksi päätyneen hahmon seikkailuiden viides ja viimeinen osa Pekko ja unissakävelijä tuntui koko kaanonin heikoimmalta – joskin kollektiivisesti aamuyöllä vuosia sitten katsottua Pekkoa ja poikaa lukuun ottamatta olen ajatellut näin joka ainoan jatkumon elokuvan kohdalla. Kai Lehtisen esittämä tohtori huumaa Satu Silvon viimeist kertaa tulkitseman Pipsan unissakävelijäksi, mutta onneksi Pappa-Tunturillaan ajeleva ja hassua hattua käyttävä Pekko aikamiespoika lopulta pelastaa tilanteen sympaattisella olemuksellaan. Siinä samalla nähdään tämän kylätoverien toilailuita, jotka sketsimäisessä irrallisuudessaan lienevät jälleen kerran liitetty mukaan vain siksi, ettei varsinaista juonta pystyttäisi millään venyttämään kokoillan elokuvan mittoihin. Koivusalon mukaan näiden filmien tarkoitus on opettaa hyväksymään erilaisuutta, mutta Pekko-hahmon ja tämän kaverien tapauksessa itselleni tulee mieleen lähinnä South Parkissa esiintynyt pohdinta ”ei meillä ole mitään sitä vastaan mitä hän on, vaan sitä että hän on täysi kusipää”. Pekkoa epäsympaattisempaa olentoa saakin kotimaisesta komediasta (jos nyt unohdetaan 2010-luku) etsiä aina Uuno-sarjan siihen osaan, jossa kansan rakastama vekkuli nimikkohahmo raiskaa ja hakkaa vaimonsa – hah hah hah, huumorin nimissä! Moottoriajoneuvostuntit sentään ovat ihan näyttäviä ja Koivusalon kirjoittamat iskelmät – etenkin Silvon tulkitsemana – parhaimmillaan oikeasti nautittavia. Sen sijaan harkitsen vakavasti hypnoosia, jotta saisin mielestäni unikohtauksen, jossa Pekko juoksee metsässä verevän, hymysuisen tytön ohi kohti herkkuja notkuvaa ruokapöytää.
Suomalaiset näyttävät tätä kirjoittaessani äänestävän wannabe-duunaripuolue SDP:n ohella porvarihelvettiä tarjoavia ahneita, omaan hajusaippualla puhdistettuun nappiinsa tuijottavia ja maapallon hyvinvoinnille voitontavoittelun vuoksi haistattavia riistäjiä sekä rasismilla ja tiedon puutteella itseään markkinoivia karvahattufasisteja niille yksinkertaisille, Pekko-elokuvien kavalkadia edustaville junteille, joilla on demokratiassa oikeus tuoda äänensä julki, vaikka sen taustalla olisi pelkkä alkukantainen tunne. Kyllähän se meiän raitillakin tiedetään, että ainoastaan Afrikan neekeri ei veikkaa – kaikki toiset veikkaavat ja saavat veikkausvoittoja. Hitto että nämä yksinkertaiset mutta sydämeltään puhtaat perussuomalaiset ovat muuten sympaattista ja elämäniloista porukkaa, senhän tietää jo kansantaiteilija Koivusalo. Toivotaan nyt vaan heidän itsensäkin takia, etteivät saa sitä fasismiaan tai kansallissosialismiaan, työkyvyttömyyseläkkeen tuhlaaminen keskikaljakapakassa kun saattaa nopeasti viedä ei-toivottujen loisten luokkaan ja sitä kautta leirille.
Torstai oli siitä tärkeä päivä, että pääsin pyörittämään pikkuväelle kaksi omaan lapsuuteeni hautautunutta ja nyt sieltä äkisti esiin ponnahtanutta rakasta elokuvamuistoani, joita tuolloin joskus taisimme faijani kanssa käydä ihan teatterissa asti katsomassa. Vai olivatko ne sittenkin nauhoitettu mummoni vhs-kasetille? Joka että kyseessä olivat Camilla Mickwitzin psykedeeliset, häiristevällä äänimaailmalla kruunatut ja jo itsessään kuin jostain alitajunnan rajaseudulta matkaavat pala-animaatiot Mimosa (1983) ja Mimosan syntymäyö (1987). Mimosa on yksihampainen noitalapsi, jonka takkuiset hiukset säkenöivät eri väreissä, joka lentelee luudallansa ja saa esimerkiksi tavaroita ilmestymään ja katoamaan ajatuksen voimallaan.
16-millisenä esitetty Mimosa alkaa lasten kummitusmaisella itsensä esittelyllä, jatkuu näiden tirkistellessä avaimenreiästä salaisia puuhiaan hoitavia aikuisia ja trullien lennellessä ikkunan takana siivousvehkeillään. Sitten näistä eräs jättää ovelle korin, josta löytyy lapsi ja saatelappu ”hoitakaa häntä, kunnes palaan”. Portailta löytyvä Mimosa avaa siinä samalla myös oven kankeille aikuisille omana itsenään olemiseen ja naamioiden pudottamiseen, mutta elämästä oppimisen sijaan tämä tapahtuu auki lentävien ovien takaa paistavien paljaiden perseiden ja unissakävelyn tapaisten asioiden muodossa. 35-millinen Mimosan syntymäyö vie kaiken vielä pidemmälle todella häiriintyneine hahmoineen, omituisine kissoineen, öisine maiseminen ja liki hallusinogeenisine tunnelmineen. Lopulta Mickwitz on saanut äärimmäisen tehokkailla kirskuvilla musiikeilla, yksinkertaisella mutta jollain tapaa häiritsevällä animoinnilla, nappiin menneellä väripaletilla ja ties mistä pulppuavalla mielikuvituksen käytöllä aikaan kaksi mestariteosta, joissa toki on aimo annos nostalgiaa, mutta mitkä silti ovat todella kiehtovia ja samalla liki yhtä lähellä suoranaista lynchmaista kauhua kuin lastenelokuvaa.
Perjantai-aamuna katsoin aamiaista syödessäni leffan Aapo (1994), jonka olin jo nähnyt telkkarista joskus teininä. Ei-niin-kovin uskottavasti kirjoitettu ja näytelty elokuva kertoo aina yhtä mursumaisen Esko Nikkarin rengistä Aaposta, jota muut kiusaavat milloin hoitamansa aasin, milloin muiden juttujen vuoksi. Väliin liimataan heppoisesti repsottavaa agitaatiota ja lopulta kansalaissodan sytyttyä tulee dialogin mukaan Aaposta pahamaineisimpia punaisia. Ensitöinään hän lahtaa aasin, toisena Nikkarin tulkitseman isännän, joka eläimen hälle hoidettavaksi antoi. Näin siis näemme, kuinka tämän hiljaisen ja selkeän yksinkertaisen ihmisen vihan taustalla ei ollutkaan taloudellinen riisto ja sortaminen, vaan pitkäkorvaisen vinkujan ja henkilökohtaisen elämän vastoinkäymisten tuoma paha mieli. Toki tästäkin voisi alkaa filosofioimaan, miten sota antaa yksilöille mahdollisuuden kostaa sen varjolla omat turhaumansa, mutta alle tunnin mittainen filmi on niin lyhyt ja pinnallinen, että lopulta kuka hyvänsä voi tehdä sen parissa mitkä tulkinnat kuunaan tahtoo. Vaikka Aapo onkin siis kaikkea muuta kuin vakuuttava esitys vuosisadan takaisista tapahtumista, on siihen lisätty raakuus puolin ja toisin niin häijyä, että ainakaan se ei jätä kylmäksi.
Vaikka viikonloppu ei tarkoittanut meikäläiselle vapaata tai akkujen lataamista, rentouduin silti ehtoolla kahden kaverini Islannista ostaman jäämaalaisen filmin voimin. Näistä ensimmäinen, vuoden 1987 Skytturnar oli mainio, mustaa komediaa sisältämä tragedia valaanmetsästäjistä, jotka elementistään saarelle palattuaan löytävät ympäriltään vain vihaa, vieraantumista ja pimeyttä: keitoksen joka päättyy aseistamossa alkavaan kujanjuoksuun ja siitä itse metsästyksen kohteeksi joutumiseen. Elokuvan upeat alkukuvat, joissa esitetään hienoilla sävelillä ja valaiden kutsuhuudoilla säestettynä näitä viisaita eläimiä uimassa meressä, leikattuna yhteen ihmisen suorittaman teurastuksen kanssa saavat jo itsessään inhoamaan lajiaan. Vaikka päähahmot ovat itsekin sosiaalisesti lahjattomia, lopulta myös osien vaihduttua ja näiden ajauduttua piikiksi puolen miljoonan ihmisen asuttaman kansakunnan lihaan, ei yhteiskunnan väkivaltakoneiston omaa lajiaan kohtaan suorittamaa yhtä armotonta tappamista pysty sitäkään tunteetta katsomaan. Erityisesti Eggert Gudmundssonin esittämä parrakas ja lapsenomainen Bubbi on tässä vaiheessa kaikesta karkeudestaan huolimatta lunastanut sympatiat puolelleen. Lopun vertaus maljasta nostettavaan kultakalaan on tarpeeton, vaikkei sentään häiritsevä. Myös bussin alle jäävän hevosen olisi tajunnut ilman sanallista alleviivausta. Toinen islantilaistilaispätkä puolestaan oli ruotsalaista yhteistuotantoa oleva Korpin lento (1984), josta ajattelin kirjoittaa enemmän Laajakuvan tulevaan kirjaan.
Lauantai-illan viimeiset tunnit ennen töihin lähtemistä vietin monen suuren iki-ikävän musikaalin, kuten Sound of Musicin ja West Side Storyn ohella ensimmäisen Star Trek -elokuvan ohjanneen Robert Wisen Kadun kuninkaan seurana. Vuoden -56 nyrkkeilyleffa on Rocky Grazianon elämänkerta ja se tuli lainattua kirjastosta sattumalta, tultuaan eteeni Martin Scorsese -hakusanan avulla. Vaikka päähenkilön aggressiivista, jopa villipetomaista käytöstä ja hellyyden vieroksumista voisi pohjustaa enemmän – nyt tämä jää alkoholisti-isän rajun sparrausalun tasolle – ovat Rockyn kapinalliset kehitysvuoden New Yorkissa mukaansatempaavaa katsottavaa. Kehiin siirryttäessä ja jonkinlaisen maineen karttuessa tämä kaduntuntuinen ilmapiiri hieman lässähtää, joskin viimeinen ottelu ilahduttaa selvästi tuodessaan ruudulle sen, mistä Stallonen amerikkalaista unelmaa rakentavan elokuvasarjan vaikutteet ovat tulleet. Vaikka näin Scorsesen Kuin raivon härän arviolta vähintään 12 vuotta sitten enkä siitä paljoa muista, uskoisin Wisen työn vaikuttaneen paljon myös tähän rainaan – sen verran flashbackmaisia viboja kauniin mustavalkoisena kuvattu mättäminen mieleeni toi.
Night Visions -festareiden anti jäi itselläni aamulla katsottuun Freaksiin (2018), josta kirjoittamiseen en jaksaisi tuhalata aikaa muutoin, kuin sanomalla sen olleen todella surkea tekele. Alkuasetelmat herättävät mielenkiinnon ja pikkutyttöä esittävä Lexy Kolker erottuu joukosta mahtavalla suorituksellaan, mutta muuten mitä pidemmälle mennään, sitä typerämmiltä juonikoukerot ja cgi-efektit tuntuvat. Ehkä Freaksillekin sitten löytyy yleisönsä, itse koin sen vain turhaksi, pinnalliseksi, lunastamattoman megalomaaniseksi ja rumaksi – sekä ennen kaikkea pirun tylsäksi.
En tiedä miksen valehtele että viikkoni päättyi jo tähän, mutta ehdin kuitenkin aloittaa John Hustonin spektaakkelin Raamattu… alussa loi Jumala (1966) kellon ollessa 23 palmusunnuntai-illan puolella. Lapsuudestani välähdysmäisenä muistiini palaava eeppinen suurelokuva paljastui lopulta kaikkea muuta kuin pitkäveteiseksi, mikä oli tuomio tuolloin fatsini kanssa sitä sunnuntaiauringon paisteessa katseltuani. Visuaalisesti filmi on todella näyttävä ja siihen käytetty mielikuvitus saa fiilikset nousemaan kaikessa fantastisuudessaan lähelle houreista helvetinnäkymää, mitä lähteenä käytetyn myyttikirjan julmuus, karuus ja epätasa-arvon hehkuttaminen vain korostavat. Jo kohtaus, jossa maan tomua madellen syömään tuomittava käärme vielä istuu jonkinlaisena mustana apinana puussa huudellen sieltä kehotusta lankeemukseen, on loistava yhtymäkuva aikaan, jolloin karvainen esi-isämme katseli taivaalle ja pohti maailmankaikkeuden mysteeriä, jota selittämään paremman tiedon puutteessa kerrottiin tarina suuresta jumalasta ja kyseisestä alkuihmisestä hänen kuvanaan. Kovin kauas ei näiden vuosituhansien aikana ole päästy, senhän kertovat jo äärimmäinen väliinpitämättömyys luontoa ja eläimiä kohtaan ihmisen orjiksi luotuina asioina sekä tärkeinä pidetyt koti, uskonto ja isänmaa -arvot. Onneksi konservatiivisen kyläjuntin jälkeenkin tulee olemaan elämää, olkoon se sitten vaikka pyhästä kirjasta kohti taivasta korottava kukkanen tai sukupuuttoon kuolleen luomakunnan kruunun pääkallon silmäkuopassa kiemurteleva kastemato. Kaiken kaikkiaan Raamatusta välittyy jotain samanlaista, kuin Pasolinin klassikkokirjojen filmatisoinneista.
