Tämä kirjoittaminenhan näyttää menevän päin vittua kuin Jeesuksen pääsiäinen. Kommentit kasaantuvat, koska aika menee muihin askareisiin, mutta koetetaan silti muistaa kirjata myös Kuvaputkeen, mitä tapahtui Uuno Turhapuron menetettyä muistinsa.
Devil’s Possessed (1974)
Paul Naschyn tylsempään tuotantoon kuuluva leffa sijoittuu pimeälle keskiajalle. Naschy esittää jonkinlaista mustaa magiaa ja alkemiaa harjoittavaa tyrannia nimeltä parooni Gilles, jonka suurin huvi tuntuu olevan kyläläisten sadistinen kiduttaminen punahuppuisten pyöveliensä avustamana. Kauhuna markkinoitu elokuva on pikemminkin 75-prosenttisesti köyhän miehen Robin Hood-seikkailua hirmuvaltaa metsikön kätköistä käsin vastustavine sukkahoususankareineen ja loppuneljänneksensä osalta ihmisten tyrmässä rääkkäämistä jonkun Mark of the Devilin hengessä. Miekan kalistelut ovat mitäänsanomatonta settiä ja kehnosti toteutetut raudalla polttamiset iljettäviä ainoastaan ideansa puolesta. Parhaiten mieleen jää kohtaus, jossa joltakin jampalta mestataan pää irti, minkä jälkeen Naschyn jengi kuljettelee paperimassasta valmistettua irtonuppia ylpeänä ympäri pihaa. Olihan tässä myös kohtaus, jossa filmin suurin nimi päättää osallistua turnajaisiin ja menettää samalla toisen silmänsä. Eipä Devil’s Possessedia jaksa suositella kuin siihen kaikkein kovimpaan espanjalaiseksploitaation nälkään.
Älä leiki kuolleilla (1972)
Bob Clarkin zombikomedia on siitä piristävä, että se keskittyy komediaan yli tunnin ja zombeihin lähinnä viimeisen kelan ajan. Itseäni kun elävillä kuolleilla täytetyissä pätkissä on niitä riittämiin nähneenä haukotuttanut jo vuosia se, ettei pitkin peltoja ja kaupunkeja vaeltavien sekä ihmisiä poskeensa pistävien ruumiiden touhuista enää jaksaa löytää juuri mitään uutta tai kiinnostavaa.
Children Shouldn’t Play with Dead Things laittaa joukon ihmisiä floridalaiselle saarelle katsomaan, kuinka porukan seremoniamestariksi julistautunut, M.A. Nummisen tyyliin uskova wannabe-mustamaagikko kertoo näille kummitusjuttuja ja tekee siinä sivussa kepposia aina makeasti päälle nauraen. Yhtenä käytännön huumoria toteuttavana juttuna maasta kaivetaan esille harmaantunut raato, jonka kanssa pelinvetäjä mm. menee naimisiin ja muutenkin kiehnää.
Mitään sen kummempaa ei tapahdu, mutta hölmö jutunheitto pahaenteiseen ”kohta tapahtuu jotain” -atmosfääriin miksattuna pitää silmät ruudussa. Myös musa toimii. Lopulta kalmat titetenkin nousevat helvetistä ja kostavat eläville hautarauhansa rikkomisesta. Gore on melko amatöörimäistä ja maltillista, mutta eristetyn saaren pimeässä yössä tapahtuva huipennus on silti suht kolkko ja etenkin loppukohtaus, jossa äijä tönäisee ystävänsä portaissa zombilauman saaliiksi, juoksee rappuset yläkertaan ja huomaa palavasilmäisen leikkikalunsa palanneen tähän maailmaan, on melko puistattava.
Huvittavana yksityiskohtana joku tyyppi kertoo IMDb:ssä muistavansa, kuinka elokuvaa markkinoitiin hänen (amerikkalaisen) kotikaupunkinsa pikaruokaravintolassa lapsille teema-annosten avulla, mistä vanhemmat tietysti riemastuivat niin että lopettivat kampanjan lyhyeen.
The Man Who Saw Frankenstein Cry (2010)
Paul Naschya suistuttavassa dokumentissa käydään alkupään osalta hyvin pitkälti läpi samat asiat, joista olen tähän mennessä ennättänyt lukea Jacinto Molina Alvarezin (pitkään tauolla olleessa) omaelämäkerrassa Memories of Wolfman. Sitten nähdään pätkiä Naschyn elokuvista, kuullaan niihin liittyvää nippelitietoa, pohditaan kuinka Francon diktatuurin kaatumisen myötä myös maan eskapistinen kauhubuumi hiipui hiljalleen pois ja El Hombre Lobo ajautui pakon edessä etsimään rahaa tapaksiinsa ulkomailta. Sympaattisimpia ovatkin kohtaukset, joissa kotimaassaan unohdettua eksploitaatiolegendaa juhlitaan ja palkitaan näyttävästi esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Saksassa, fanien jonottaessa tältä äkisti nimikirjoituksia ja kaiken maailman fredolenrayden tarjotessa töitä.
Välistä kuullaan esimerkiksi Naschyn vaimoa, poikia, John Landisia, Joe Dantea ja Caroline Munroa sekä tietenkin juontamisesta vastaavaa, jotenkin lipevän oloista Mick Garrista. Ylisanoilta ei vältytä ja jopa ne epäilemättä kammottavammatkin tuotannot alkavat tuntua dokkarin loppuessa himottavilta aarteilta. Siitä huolimatta että keskittyykin ainoastaan sankarinsa positiiviseen esittelyyn, on The Man Who Saw Frankenstein Cry mielenkiintoinen ja otteessaan pitävä, kestoltaan sangen lyhyt henkilökuva, joka jättää hyvän mielen.
Leffan nimi tulee Naschyn lapsuudenmuistosta. Hän oli väijynyt Espanjaan työtehtävissä tullutta ja jonnekin kulmille unohtunutta sankariaan Boris Karloffia piilostaan koko päivän ja nähnyt yön jo laskeuduttua sekä näyttelijälle luvatun autokyydin antaessa yhä odottaa itseään Universalin kauhuikonin silmäkulmassa kyyneleen.
Kerrasta poikki (1984)
Cannonin tuottamassa komediassa sossussa asioiva ja papukaijoineen vuokranantajansa armoilla elävä mummo (Katharine Hepburn) näkee palkkamurhan, jonka tekijän (Nick Nolte) asiakkaaksi rohkenee pian ilmoittautua: työn kohde ei olisi kukaan sen ihmeempi kuin hän itse. Päätään raapiva ja hämmentyneeltä näyttävä tappaja alkaa ensimmäistä kertaa elämässään kokea omantunnon kolkutuksia ja saa lisäongelmia vanhuksen esitellessä hänet alansa osaavana ammattilaisena ystävilleen, jotka myöskin haluavat lähteä. Pian pystyssä onkin jo poistumispalvelu yksinäisyydestä, sairaudesta ja elämänilottomuudesta kärsiville.
Leffan idea on loistava ja sanoma riipaisevan tärkeä, sen osoittaessa meille länsimaisen yhteiskunnan erään vastenmielisimmän piirteen, yksin koteihinsa tai laitoksiin unohdetut vanhukset, joilla ei enää ole elämässään muuta odotettavaa, kuin joskus tapahtuva kuolema ja tätä ennen viimeiset vuodet sängyssä television ääressä maaten. Tämä on itselleni hyvin omakohtainen aihe, sillä oma mummoni kuoli vastikään hoitokodissa vastaavissa olosuhteissa ja kertoi viimeisellä tapaamisellamme, että ei tämä ole mitään elämää, vuorokauden- tai vuodenaikaa ei enää pysty erottamaan ja olo on yksinäinen. Vaikka Kerrasta poikki esittää asiansa satiirin kautta, on sen yleissävy surumielinen ja täysissä sielunvoimissaan päätöksensä tekevien ihmisten vuoksi on helppo hyväksyä firma, joka nopeuttaa viimeistä prosessia. Samalla filmi kuitenkin myös kysyy, onko tämä kapitalismin ratkaisu ongelmaan, missä menee raja ja kuinka hiuksenhieno ero eutanasialla ja murhalla voi olla.
Toki kaikki tämä on tietyllä tapaa sanahelinää. Golan-Globus-tuotantoa kun on, ei asioihin lopulta perehdytä kovin syvällisesti. Tämä on toisaalta myös hyvä, jättäessään katsojalle pelivaraa omien aivojensa käyttöön. Ärsyttävimmillään elokuva on tiettyjen helppojen ratkaisuidensa osalta, kuten mummon äkisti ymmärtäessä palkkamurhaajan kautta elämässä sittenkin olevan paljon hyvää, jälkimmäisen puolestaan tajutessa ammattinsa olevan moraalisesti väärin. Hahmojen kehitys ei ole uskottavaa ja etenkin loppupuolella vedetään mutkan suoriksi, pelastajan ollessa juuri oikealla hetkellä sillalta hyppää aikovan itsemurhakanditaatin takana.
Silti en voi kiistää sitä, etteikö paljon muutakin hyvää olisi jäänyt käteen kuin konsepti. Näitä ovat esimerkiksi psykiatrin ja ammattitappajan hommien eettisyyden rinnastaminen (kumpikin tekee omaansa vain rahasta ja molemmille toinen ihminen on ainoastaan tapa ansaita hyvin), yhteiskunnan rooli tässä kaikessa (Nolte kertoo hahmonsa saaneen oppinsa valtiolta mitä ilmeisimmin Vietnamin sodassa) ja lopulta postiviinen sanoma siitä, ettei vanhojen ihmisten tarvitsisi loppukohtauksen mukaisesti jonottaa viimeistä piikkiään vimmatusti kysynnän ylittäessä tarjonnan, vaan suurin vastuu heidän elämänsä onnellisuudessa on meillä muilla, jotka voimme valita joko juoksevamme omien kiireidemme keskellä tai antaa heille aikaamme samalla tavoin, kuin miten sitä itse mahdollisesti nuorempina saimme.
Tietenkin esimerkiksi mummoni tapauksessa tämäkin tosin alkoi olla jo lähes mahdotonta, sillä pahasti dementoitunut ihminen ei enää pärjännyt juuri hetkeäkään yksin tai muistanut sitä, että joku oli häntä käynyt muutamaa tuntia aiemmin katsomassa.
ENSI KERRALLA (toivottavasti vielä tässä kuussa…) VUOROSSA MÄMMIÄ! Nälkä tulee, bau bau bau!
