Ikävä kyllä edellinen blokiteksti hiersi joidenkin lukijoiden hiekkaa vaossa, koska asiayhteydessä joitainkin on väitetty rasisteiksi ja toisia homoiksi. Kuvaputken diktaattorina toimiva Tumppu pahoittelee tästä aiheutunutta mielipahaa, muttei kuitenkin muuta sivuston sisältöä salonkikelpoiseksi. Tässä saluunassa ollaan edelleen hyvien tapojen vastaisia ja raaistavia kuin myös mielenterveydelle haitallisia. Katkotaan oksat pois ja mennään sinne tutuksi tulleeseen mielisairaalaan, koska blokin vuosi on uusi, mutta kujeet vanhoja.
Super Mario RPG (2023)
Vanhat kujeet alkavat pelailulla, sillä pelasimme tyttären kanssa Super Mario RPG:n läpi joulunpyhinä.
Alun alkujaan pelkästään Pohjois-Amerikassa ja Japanissa julkaistu Super Mario roolipeli on saanut remaken myötä uuden pehmeämmän ulkoasun ja se on samaan vetoon julkaistu Euroopassa. Joten kaikki vanhanmantereen pelaajatkin voivat vihdoin kokea tämän.
Ilokseni totean, että peli on tuulahdus vanhaa, joka on kääritty graafiesti näyttävän näköiseen pakettiin. Squaren ja Nintendon yhdessä ideoimassa pelissä on vuoropohjainen taistelusysteemi, joka on tehty sen verran helpoksi, ettei tässä kuole kovinkaan helposti. Hommaa terästetään hyvällä ääniraidalla ja kevyellä hahmokehityksellä. Juoni on taasen sitä klassista hyvän ja pahan taistelua, ja viimeinen pomotaistelu on japanilaiseen tapaan tarjoiltu eeppisenä. Pelin läpipelaamiseen meillä meni noin 17 tuntia ja jotain sivutehtäviä jäi vielä suorittamatta, vaikka tarina suhteellisen suoraviivaisesti eteenkin.
Shot Caller (2017)
Suoraviivaisesti giffin jälkeen seuraavaan kommentointiin, joka kertoo Shot Callerista. Kovaksi keitettyihin jengitarinoihin erikoistuneen Ric Roman Waughin ohjaamassa elokuvassa Nikolaj Coster-Waldau esittää kunnollista perheen isää, joka joutuu vankilaan tahattomasta kuolemantuottamuksesta. Kiven sisällä Coster-Waldau joutuu päättämään, ottaakohan kyrpää perseeseen vai rupeaakohan jengiläiseksi. Hän valitsee jälkimmäisen polun, joka johtaa rikosten tielle vielä vapautumisenkin jälkeen. Kaiken menettänyt mies kouliutuu tarinan edetessä kovaksi luuksi, jolle ei vittuilla.
Waugh tutkii Shot Callerissa onnistuneesti jengihierarkiaa ja sitä, kuinka yksi epäonninen ilta saattaa muuttaa pysyvästi ihmistä. Kokonaisuus on roolitettu hyvin ja autenttiset kuvauspaikat luovat uskottavuutta, vaikka tarina ajoittain vähän absurdilta maistuukin.
Nyt verbaaliakrobaattinne pistää seuraavan kommentin tulemaan, koska tällaista tämä taas on.
Glorious (2022)
Tällaista tämä siis on, koska aika on rajallista. Joten valitsin illan elokuvaksi pienellä kestolla siunatun Gloriouksen, jonka sisällöstä minulla ei ollut harmainta hajuakaan.
True Bloodista tuttu Ryan Kwanten esittää jotain pallinaamaa, joka kohtaa levähdyspaikan vessassa asuvan mystisen lonkerojumalan, jolle J.K. Simmons on antanut äänensä. Lähestulkoon tässä yhdessä tilassa tapahtuva sekoilu on Kwanten roolihahmon varassa kieriskelevää ryönää, jossa on aika-ajoin ihan hauskojakin vitsejä. Kiemurteleva kokonaisuus kärsii silti laahaavasta kerronnasta, joka sikäli on aikamoinen saavutus, koska elokuvalla on kestoa vain tunti ja vartti.
Elokuvan nimi sen sijaan juontaa juurensa siitä, että tuolla levähdyspaikalla on reikä, joka toimii seinäkkeeseen maalatun lonkerojumalan suuna. Voitte vain arvata, mitä varten tuo jumalhahmo on lukittautuneena vessakoppiin, mutta olette väärässä. Eräs homoystäväni varmasti tietää näiden reikien perimmäisen tarkoituksen levähdyspaikoilla, mutta se onkin sitten toinen tarina.
Missing (2023)
Toinen stoori on myös se, että vuosi alkoi vedellä viimeisiään, kun vaimokin totesi suoratoistosaatanan tarjoavan vain paskaa. Ehdotin kuitenkin sieltä katsottavaksi Missingia, joka on henkinen jatko-osa muutaman vuoden takaiselle Searchingille. Samaan tapaan elokuva on kuvattu tietokoneenruudulta ja käyttää hyödyksi somealustoja kuin myös muita moderninajan kikkailuja.
Juoni kertoo 18-vuotiaasta naisesta, jonka äiti katoaa Kolumbian lomamatkalla. Monimutkainen juoni kulkee eteenpäin kutkuttavasti ja lopputulemaa on hauska arvailla, vaikka se loppujen lopuksi aika ilmeinen onkin. Kokonaisuus on kuitenkin sen verran koukuttava, etteivät älyttömät juonenkäänteet tai järjettömät aukot tarinassa haittaa ollenkaan.
Run All Night (2015)
Sekään ei haittaa, että vuosi vaihtui, mutta meillä oli edelleen joulu, koska olin lainannut kirjasosta vähän Liam Neesonin roskaa. En myöskään tiennyt, että Run all Night oli jouluelokuva, jossa Neeson esittää jotain mafian entistä palkkatappajaa, joka on saanut kaikkien vihat niskaansa. Ainoastaan Ed Harrisin esittämä kovapintainen mafioso on vielä väleissä Neesonin kanssa ja kutsuu tämän Joulupukiksi perhejuhlaan. Tupakan ja viskin polttamalla käheällä äänellä puhuva Neeson kuitenkin alkaa vikitella paikalla olevan mafioson naista ja saa turpaansa. Myöhemmin Harrisin poika sekaantuu johonkin albanien huumebisneksiin, ja sattumusten kautta Neeson päätyy ampumaan hänet. Sitten alkaa pakomatka, jonka aikana uhkaillaan puhelimessa, vedetään kaikkia turpaan ja tehdään juuri sitä, mikä tekee hyvän krapulaelokuvan.
Tosin minulla ei ollut krapulaa, koska olen lopettanut juomisen. Silti elokuvavuosi käynnistyi varsin mukavasti herra Neesonin tahtiin. Pitipä vielä mainita, että Nick Nolte tuotiin kuvauksiin suoraan sen kuuluisan pidätyskuvan jälkeen. Nyt jatketaan eteenpäin.
Shut In (2022)
Jatketaan, koska meillä ei ollut taaskaan aikaa kovinkaan pitkälle kuvalle. Joten kaivoin Shut In -nimisen jännärin Viaplayn suoratoistohelvetin omalta listalta.
Joku köyhännaisen Jennifer Connellyn esittämä narkkari on parantanut tapansa, mutta hänen eksänsä päättää teljetä hänet isoäidin ränsistyneen talon ruokakomeroon. Intensiivisesti etenevässä juonessa on ahdistavia tilanteita ja roolisuoritukset osuvat nappiin. Kokonaisuus on muutenkin mielestäni tarpeeksi tunnelmallinen ja ahdistava, että Shut Inin parissa viihtyi paremmin kuin oletin.
Blue Jean (2022)
Sitten olikin aika viihtyä tunnetuksi tulleen termin eli lyhyen elokuvan parissa. Koska olen Tumppu, enkä osaa levätä, niin katsoimme jälleen leffan vailla sen suurempaa selitystä tai syytä.
Blue Jean sijoittuu 80-luvun lopun Thatcherin ajan Britanniaan. Sen päähenkilö on opettajana toimiva kaappilesbo, joka joutuu salaamaan seksuaalisen identiteettinsä, koska yhteiskunta ei ole vielä valmis tasa-arvoon. Eräänä iltana hän tapaa sattumalta yhden oppilaistaan paikallisessa homobaarissa, jossa soi Blue Monday. Tästä alkaa salailun verhon laskeutuminen, joka johtaa lopulta ihmissuhdeongelmiin.
Perinteistä kerrontaa ja rajoja rikkova Blue Jean on haastava elokuva, jonka aihe on edelleen ajankohtainen, vaikka tietty konservatiivisyys ihmisistä onkin alkanut kadota. Puoleentoista tuntiin on puristettu sopiva määrä loistavaa näyttelyä, lesboseksiä ja autenttista kuvausta.
SORKKAHERRAN UUSI VUOSI
Pidän teille loppupuheen, koska vuosi on vaihtunut, mutta kirjoitusvirheet ovat edelleen tosiasia. Sorkkaherran siunausta kaikille pakanoille. Ulkona on kylmä, mutta toppavaatteet pitävät ihmisen lämpimänä. Loppuun haluan vielä laittaa Edwige Fenech -giffin, koska nettirunkkarit ovat pahoittaneet mielensä ja se kuulemma tuo hyvää mieltä. Tavataan joskus, jos bittiavaruus ei ime meitä matkaansa.
