Tällä viikolla palataan hetkellisesti normaaliin. Eli maanantain rattoon. Luvassa kummituksia ja viisuja sekä mukana menossa myös Travolta ja kierrätyskeskuksen ilmainen koronakasa.
29.6.2020: Rebekka (1940)
Lainasin taas hetken mielijohteessa kirjastosta läjän IMDb-projetin leffoja. Mitään sen suurempaa sanottavaa minulla ei tästä varhaisemmasta Hitchcockista ole. Se on siis ohjaajalleen hyvin tyypillinen naisia halventava, muta silti niin, vangitseva mysteeri. Yli kahden tunnin kesto haparoi paikoin hyvin pahasti, vaikka kokonaisuus sisältääkin herkullisia yksittäisiä kohtauksia, joissa näyttelijät pääsevät kunnolla tekemään työtään. Tunnelma vaihtelee hassusta komediasta, melodraamaan ja jännittävästä trilleristä goottilaiseen kauhuun. Kaiken kaikkiaan onnistunut filmi eli sitä niin sanottua parempaa vanhaa Hitchiä.
Nythän minä tajusin, etten kertonut juonesta mitään. Ei se mitään, sillä en aio tehdä sitä! Säästän teidät saatanalta.
30.6.2020: Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga (2020)
Useat lähteet ovat ehtineet hehkuttaa tätä hulvattomaksi parodiaksi Euroviisuista, joka tavallaan pitääkin paikkansa, mutta moni asia pilaa hyvän idean. Itselläni on valtava antipatia juuri Will Ferrellin lärviä kohtaan. En tiedä mikä siinä on, mutta kyseisen herran katse ja olemus huokuvat vittumaisuutta. Sitten kuitenkin asiaan ja siihen, että elokuvan keskiössä olevat islantilaiset puhuvat englantia keskenään, joka ainakin osittain tuntuu kököltä, vaikkakin pakolliselta ratkaisulta, jos miettii esimerkiksi Pierce Brosnania näyttelemässä Erick Erickssongia.
Itse viisukarnevaalit on toteutettu pilke silmäkulmassa, kun Islannin huonoin synapoppiduo pistää pahintaan ja munaa itsensä kansainvälisellä tasolla. Elokuvassa ruoditaan myös viisujen merkitystä taloudelliselta kannalta kuin myös huijauksia ja muita juttuja, joista viisuja on vuosien saatossa epäilty.
Allekirjoittaneella suurinta myötähäpeää herätti musiikkikohtaus, jossa suuri osa tekijätiimistä potpurimaisesti hoilaa Cheria, Madonnaa ja ABBAa. Anteeksi, mutta tuollainen paska ei vain innosta minua ollenkaan, koska näen näyttelijöiden teennäisyyden heidän eleistään ja silmistään.
Luin lopuksi IMDb:stä epäkohtia käsikirjoituksesta, joita oli helvetin paljon. Näinhän se menee, kun päästää amerikkalaisen tekemään elokuvaa aiheesta, joka on hänelle tuttu ruotsalaisen vaimon kautta.
Tulipa vielä mieleen, että kehtasivatpa tämän tekijät käyttää jotain näinkin kaunista soundtrackillaan:
Kuukausi vaihtui, ajatukset tomuksi haihtui
1.7.2020: Mr. Smith lähtee Washingtoniin (1939)
Nuori idealisti Jefferson Smith haluaa politiikan kaapin päälle, muttei suostu taipumaan, ottamaan vastaan lahjuksia tai olemaan muutenkaan epärehti senaattori. Smithin roolissa taitojaan väläyttää ajan suosikkeihin lukeutuva, James Stewart, jonka lopussa pitämä hikinen puhe on ehkäpä elokuvan ainoa sykähdyttävä hetki.
Niinpä juuri, sillä Frank Capra ei ole allekirjoittaneen juttu. Tässä IMDb-tutkimusmatkan aikana se on tullut hyvin selväksi. Mr. Smith lähtee Washingtoniin -elokuvassa heijastellaan poliittisia epäkohtia, joita Amerikan Yhdysvalloissa on. Smithin unelmoidessa kesäleiristä ja vanhojen korruptoituneiden setien suunnitellessa samaan paikkaan patoa, on homma vedetty farssiksi, joka tekee katselukokemuksesta yhtä aikaa kiusallista ja helvetin vaivaannuttavaa.
1.7.2020: Fanny & Alexander (1982)
Ingmar Begmanin upealta näyttävä elokuva on miltei täydellinen kokemus. Yli kolmen tunnin mammuttimainen kesto ei tunnu järin liioitellulta, kun pääsee sisään Fannyn & Alexanderin surumieliseen maailmaan. Ensimmäinen tunti elokuvasta menee heittämällä Ekhdahlin suvun viettäessä joulua, ja irstaillessa illan tullessa.
Hyvä mieli ja pervot ajatukset kuitenkin huudellaan pois sateen lailla, kun perheen pää, eli isäukko menee kuolemaan. Elokuvan alun ahdistavimmassa kohtauksessa Alexander joutuu näkemään isänsä kuolevan. Ajan kuluttua Fannyn ja Alexanderin äiti menee uusiin naimisiin ilkeän piispan kanssa, jolloin poika alkaa valehdella. Tämä saa uuden isäpuolen antamaan hänelle piiskaa yhdessä todella inhottavasti kuvatussa kohtauksessa.
Hyvin surumielinen elokuva on kuin piikki porvariston ja uskovaisten lihassa. Bergmanin suhde uskontoon on aina ollut ristiriitainen ja Fanny & Alexanderia voinee pitää hänen magnum opuksena, joka käsittelee aiheensa viimeiseen pisaraan asti. Kyllä tuolla naapurimaassa ainakin elokuvia meitä paremmin osataan tehdä, ikävä kyllä.
1.7.2020: Secret Obsession (2019)
Vihastuttavan huonosti tehty elokuva, josta en jaksa kirjoittaa mitään. Fanny & Alexanderin jälkeen tällaisen katsojaa aliarvioivan paskakasan katsominen tuntuu järjettömältä. Katsokaa, jos haluatte tehdä pienen kuoleman kesken katselun. Älkää katsoko, jos tämä ympäripyöreä löpinä vituttaa teitä.
Katsokaa nyt tuota julistettakin! Sehän kertoo jo kaiken oleellisen tästä saippuaoopperatason näytelmästä. Kirjoitan tätä hampaat irvessä, jotta saan tekstin pidemmäksi kuin juliste. Minulla on myös hammassärky.
2.7.2020: Elämä on ihanaa (1997)
Kävin viime sunnuntaina hakemassa kirjastosta IMDb-projektin aukkojen täyttäjiä ja samalla nappasin impulsion vuoksi sieltä Jack Nicholsonin yhden viimeisistä niin kutsutuista hyvistä leffoista. Jostain syystä en ole koskaan aiemmin nähnyt tätä Akatemian kultapatsailla palkittua teosta, vaikka se ilmestyessään oli kaikkien tietoisuudessa.
Nicholsonin hahmoon on yllätyksettömästi vaivatonta samaistua, kun hän on kiukkuinen kaikille, ei osaa sosiaalisia tilanteita ja pelkää bakteereja kuollakseen. Myös pakko-oireinen häiriö on tuttu juttu omasta elämästä. Muutkin roolitukset ovat onnistuneita ja tarina varsin sympaattinen kuvaus New Yorkista.
Kuitenkin yli kahden tunnin mammuttimainen kesto ei jaksa ihan viihdyttää viimeiseen asti. Huumori on kuitenkin makuuni, kun pienissä cameo-rooleissa nähdään lukuisia juutalaisia ohjaajia tai tyyppejä – joista ainakin Todd Solondz on lienee hyvä mainita bussissa istuvana matkustajana. Jos Solondzin tuotanto ei ole lukijoille ennestään tuttua, suosittelen siihen tutustumaan. Elämä on ihanaa!
3.7.2020: Basic (2003)
Kierrätyskeskus jakoi ilmaiseksi elokuvia, joista myöhemmin enemmän tällä kanavalla.
Yksi tämän koronapinon poiminnoista on Basic eli John McTiernanin jäähyväiset Hollywoodille. Samuel L. Jackson huutaa kaikille, ulkona sataa koko ajan ja jotkut sotilaat salakuljettavat kokkelia Panaman viidakoissa. Meininki on tutkivaa, kun Travoltan esittämä hyypiö pyydetään selvittämään näiden salakuljettajasotilaiden kuolemia. Yhdessä kohtaa Giovanni Ribisi oksentaa muuten tolkuttoman paljon verta.
Jos olisin keskittynyt tähän vielä paremmin, olisin voinut pitää tästä vielä enemmän. Tällein puolisilmälläkin katseltuna ihan viihdyttävä leffa.
3.7.2020: Kauhutarinoita (1962)
Corman yhdistää ties monennen kerran voimansa Pricen kanssa, joka on oikeasti puuduttavaa seurattavaa. Poen tarinoiden ohjauksessa ei ole tarvittavaa vetoa, jotta ne jaksaisivat kiinnostaa edes tällaisessa antologiassa. Peter Lorre käy ruudun edessä ja on ilmeisen humalassa, kun hän hämmästelee mustaa kissaa.
Sulava Price viimeisessä episodissa on kieltämättä suklaajäätelön näköinen, muttei mitenkään herkullinen. Muuten leffasta ei kyllä jää mieleen juuri mitään.
4.7.2020: Luojan tähden paetkaa! (1979)
Kapitalismin itsenäisyyspäivän kunniaksi katsoimme kauhua, jonka suomennosta on pakko rakastaa. Tuore aviopari ostaa paholaisen talon, jossa edellisten asukkaiden kohtalo on ollut kuolla, koska talo on käskenyt tappaa. Tosipohjalta tehty elokuva perustuu tosipohjalta kirjoitettuun kirjaan. Ajoittain tunnelma on hyytävä, mutta vanhentuneet tehosteet lähinnä naurattavat, vaikka lopussa verta vuotavat portaat ja seinät ovatkin puistattavia vielä tänä päivänä.
Pitkä piimäisesti etenevässä tarinassa väläytellään intiaanien hautuumaata kuin Jeesuksen pelastusta. Lainasin tämän ja kaksi jatko-osaa muuten Kurkkuharjalta. Jatkoa on luvassa!
5.7.2020: Amityville – paholaisen piiri (1982)
Jatkoa ei tarvinnut odottaa pitkään, sillä jollain kiehtovalla tavalla näitä elokuvasarjoja on hauska katsoa liukuhihnalla.
Rocky-elokuvista tuttu Burt Young muuttaa suurperheensä kanssa paholaisen taloon, jolloin perheen poika alkaa haaveilla insestistä siskonsa kanssa, ja kaikkien hämmennykseksi toteuttaa haaveensa tarinan edetessä. Young myös antaa remmistä ”kurittomille” lapsille, koska talo rikkoo ikkunoita. Sitä ennen katsojalle on tehty harvinaisen selväksi, että nyt katsotaan kauhuelokuvaa. Tehosteryhmä laittaa parastaan, käyttäen kaikki mahdilliset kikat ja konstit. Loppua kohden Manaajaa apinoiva huipennus on vaivaannuttavalla tavalla hauska.
Minulla on toki tällaista vammailua kohtaan jonkinlainen rakkaussuhde. Mielestäni Amityvillen ensimmäinen jatko-osa on kaikessa kökköydessään ensimmäistä osaa toimivampi kokonaisuus. Ainakin casting on hyvin hämmentävällä tavalla onnistunutta.
Jatketaan eteenpäin. Hammassärky on hellittänyt, mutta sen tilalle on tullut Leikkiluolasta saatu selkäkipu. Tapaamisiin.
